Päätös alkeellisuuteen.

Jesjesjes!!! Hypin täällä takamus edellä kattoon silkasta ilosta ja helpotuksesta. Olen ollut hyvin hiljainen blogisti viimepäivinä, vaikka välillä olisi ollutkin tulenpalava halu kirjoittaa joulustamme. Saimme juuri sähköt takaisin reilun kahden -käytännössä katsoen kolmen- päivän katkoksen jälkeen. Tapaninpäivänä sähköt olivat poikki n. klo 12-18 ja toissapäivänä olimme sähköistettyjä viimeksi joskus klo 13 maissa. Onneksi saimme miehen sedältä pari aggregaattia pyörittämään jääkaappia, pakastinta, kiertovesipumppua ja käyttövesipumppua; jos aggregaatteja ei olisi ollut, niin minä olisin lähtenyt Justiinan kanssa jo ajat sitten evakkoon tästä pimeästä torpasta. Katkoksesta kuitenkin selvittiin kynttilöiden, lämmitystä kaipaamattomien ruokien ja kekseliäisyyden avulla; silti en olisi jaksanut enää hetkeäkään. Ihanat sähköt! Ihanan nykyaikaista!

Kirjoitan siitä joulusta ja Justiinan uusista kommelluksista tässä jonain toisena päivänä; nyt lähden laittamaan kaikki sähkölaitteet kerralla päälle ihan vaan siksi kun niin voi tehdä.

Joulurauhaa!

En varmaankaan enää kirjoittele mitään ennen joulua (ihan kuin tähänkään asti olisin kovin noheva ollut..), joten tulkoon tässä kaikille perinteiset joulurauhan julistukset ja hyvän joulun toivotukset! :)

***

Yliylihuomenna, jos Jumala suo,

on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla;

ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla

kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään

sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään,

sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin

laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee,

on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen

rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta

ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin

kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

***

Mitä parhainta joulua kaikille!

Huono(ko?) ystävä.

Justiinan syntymän jälkeen olen ollut kiireinen(?) ja väsynyt. Olen lapsenhoidon ohella koettanut tehdä kotitöitä, olla hyvä vaimoke ja pitää sosiaaliset suhteet kunnossa. Lähes joka päivä kuitenkin koen, että en pidä enää tarpeeksi yhteyttä ystäviini. Usein tunnen laiminlyöneeni suhteeni suurimpaan osaan ihmisistä. On yksi ystävä jota tulee nähtyä usein. Pari ystävää joiden luona vierailen ehkä kerran kuussa. On pari sellaista ystävää joihin en juurikaan pidä yhteyttä emmekä näe usein, mutta joka kerta nähdessämme juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Sitten on ne loput.

Kai se on normaalia, mutta onko se sallittua? Onko oikein tahattomasti "unohtaa" osa ystävistään? Onko ihmisen ystävien määrä vakio? Kun elämäntilanteet muuttuvat, osa ystävistä putoaa pois matkasta hiljaksiin ja uusia tulee tilalle.

Ehkä koen turhaan huonoa omaatuntoa. En tiedä tarvitseeko sen olla niin, että minä olisin aina se joka ottaa yhteyttä; eivät ne ystävätkään ole pahemmin meidän kuulumisiamme kyselleet. Ja toisaalta allekirjoitan sen, että on parempi olla hippusellinen sydänystäviä kuin monta kaukaisempaa ystävää.

Ystävät hyvät, olette kaikki minulle tärkeitä vaikken sitä millään tavoin ilmaisisikaan. Te, joitten kanssa tiemme ovat eronneet, muistan teidät kuitenkin aina ja olen kiitollinen siitä mitä meillä on joskus ollut.

Jumissa.

Sanaisen arkkuni kansi on hiljaksiin alkanut laskeutumaan kiinni päin. Tuntuu ettei nyt oikein tapahdu mitään tai en vain jaksa kirjoittaa.

Lapsi totta kai kasvaa ja kehittyy, mutta tuntuisi kummalle postata usein vain arkemme tapahtumia. Jokusen arkipostauksen olen tänne tehnyt ja niistä aikalailla selviääkin, miten päivämme sujuvat. Ajat toki muuttuvat Justiinan kasvaessa, mutta en mitenkään jaksa päivittää tänne jokaista uutta taitoa ja juttua niiden ilmettyä; joskus tulee taas Justiinan oma postaus, jossa kerron sitten KAIKEN.

Henkisen tilani suhteen olen saavuttanut melko hyvän tasapainon, joten miksi jauhaa siitäkään? Kotityöt valuvat pikkuhiljaa eteenpäin, puutarhaa ei pahemmin lumen alta näy, parisuhde on yhtä arkista kuin tähänkin asti ja painonpudotusprojekti yhtä jumissa kuin kaikki muukin.

Mistä siis kirjoitan? Vai laitanko kuvia? Ehkä saan vuoden alusta uuden inspiraation, mutta luulen etten kovin kummoisia tekstejä saa suollettua ennen vuotta 2012.

Hammaskeijun kehitystä.

Justiinan jonkinasteinen kärttyisyys, levottomuus ja kärsimättömyys saivat viime viikonloppuna varsin hyvän selityksen: alaikenessä tuntui lauantaina kaksi terävää piikkiä. Hampaat, kaksi kerralla, aiheuttivat harmia pienellä ja päänvaivaa isoille. Monta viikkoa meni vähän plörinäksi, kun tuntui että tyttö on hurjan kärsimätön ja tikkuisella tuulella. Nyt alkaa jo hammaskärttyilyt helpottamaan, kun hampaat ovat jo puhjenneet kärkiensä osalta. Myös vallattomaan nuhaan, yöheräilyihin, todella vaihtelevaan ruokahaluun ja korvien haromiseen löytyi syy hampaista.

Justiina on myös lähtenyt liikkeelle lähes ryömimällä. Tällä hetkellä reviirinä on vielä kutakuinkin tupakeittiömme keskiosa, mutta päivä päivältä tyttö uskaltautuu kauemmas retkille. Hauskaa näkyy olevan jos tytön nappaa kainaloon lähtiessään toiseen huoneeseen ja päästää hänet siellä irti. Termi on siksi tuollainen lähes ryömintä, kun meno on jokseenkin puoltavaa, vähän sellaista ryömimisen ja mittarimatoilun välimallia; pääasia lienee, että eteenpäin pääsee. Nyt alkaakin sitten  kiellettyjen paikkojen ja ei-sanan opettelu. Pistorasiat ja johdot olisivat niin ihania nuoltavia, mutta äiti on typerä ja sanoo aina vaan ei.

Viime aikoina myös rakkautemme hedelmä on myös alkanut jutustelemaan ihan uuteen malliin. Suurin osa on vielä kaikkea todella sekavaa supellusta ja pälinää, mutta on muutama vakiotavu joita saamme kuunnella: väy-väy-väy, tät-tät-tät ja vavv-vavv-vavv. Suun motoriikan opettelu tuo mukanaan hirveän hauskoja ilmeitä ja juttuja; ensin puhalleltiin, sitten näytettiin koko ajan kieltä, nyt louskutetaan leukoja ilman ääntä. Kaikkea se oppiminen teettääkin.

Kaikki yllä mainitut asiat ovat tapahtuneet oikeastaan viimeisen viikon sisällä ja nyt tuntuukin siltä, että olen jo itsekkin ihan pyörällä päästäni tämän pompsauksen kanssa. Niin se vaan Justiina kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia ja meillä ei ole enää tietoakaan pikkuvauvasta (joko kohta saa tehdä toisen?)

Isä-ihminen on ollut tämän viikon lomalla ja sekös on minun mieltäni lepuuttanut. Niin monta tekemätöntä työtä on saatu tehtyä, minä olen saanut vähän "lomaa" Justiinan hoidosta, minä ja mies olemme nähneet toisiamme "pitkästä aikaa" kunnolla ja molemmat olemme rentoutuneet ihan urakalla. Viikonloppuna lähdemme päivä Tukholmassa risteilylle siskoni ja hänen miehensä kanssa ilman lapsia; rentoutuminen jatkukoon siis.

Toiset on luotuja kulkemaan, toiset on...?

Niin mitä on?

"litteitä luonnostaan"? "läskejä luonnostaan"? Voinette arvata, että nyt tulee painavaa ja painoon liittyvää asiaa.

Onko ihminen lihava luonnostaan? Onko ihminen onnellisempi laihana? Onko laiha ihminen pääsääntöisesti lihavaa terveempi? Aion vastata näihin kysymyksiin oman näkemykseni mukaisesti.

Olen ollut kokoa 38-40/M joskus reilu puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt, 25-vuotiaana, yhden lapsen tehneenä kotiäitinä ja kahden kokin taloudessa kokoni on kahden äxän ällä, huikea 46-48. En koe, että olisin lihava luonnostaan, mutta olen lihava luonnollisesti. En ole lihonut minkään taudin takia, en ole ollut sairaalahoidossa tai jalka paketissa, jonka vuoksi olisin lihonut. Olen aivan itse, omaa mukavuudenhaluani, lihonut tällaiseksi mitä olen nyt. En ole urheilija, en edes penkki-sellainen. Vatsarutistukset ja aerobic olisivat minulle oikeaa tervanjuontia, siispä en tee sellaista. Käyn lenkillä ja koetan vähän katsella syömisieni perään; that's it - ehkäpä vielä joskus koettaa se päivä, että sujahdan vaikka kokoon 44. Hiljaa hyvä tulee.

No mutta olenko -kykenenkö olemaan- onnellinen tämän kokoisena? Totta helvetissä kykenen. En usko, että kilojen kariseminen tekisi minusta sen parempaa ihmistä. En usko, että olisin parempi äiti, vaimo tai ystävä hoikempana pakkauksena. Ehkä olisin itsevarmempi, mutta kuitenkin löytäisin vikaa jostain muualta kuin painosta. Minulla on ystäviä useassa koossa -äxässästä äxäxällään- ja he kaikki ovat koostansa huolimatta minulle erittäin rakkaita. Myöskään heillä ei ole ollut tarvetta katkaista ystävyyttä kanssani kokoni vaihdellessa. Sitäpaitsi minusta muna+pekoni-aamiaiseen sisältyy ripaus onnea - samoin kuin oikein mehevästi kuorrutettuun Berliininmunkkiin tai Maraboun pähkinäsuklaalevyyn.

Mitenkäs sitten se terveyspuoli? Ottaako sydämestä? Tunnetko kolesterolin kohisevan? Onko verenpaineesi taivaissa? Ei, ei ja ei. Viimeksi, kun olen käynyt tutkituttamassa veriarvoni, olivat kaikki arvot täydelliset. Myös verenpaine on mitä mainioin - toisin kuin jokunen vuosi takaperin jolloin olin kokoa 42-44. Ehkä en jaksa hölkätä ja jalkojeni nivelet toisinaan huutavat hoosiannaa lenkillä, mutta ei tässä vielä sen suurempia vaivoja ole ollut.

Olen siis kaunis, rietas ja onnellinen -terve ja vähän lihava-. Eikös asiat ole silloin varsin hyvin? Ja sitäpaitsi kaikki ovat läskin alla laihoja.

P.S. Tästä kaikestakin huolimatta tavoitteena on olla vielä joksus edes piirun verran pienempi ja kysymys ei suinkaan ole mistään puolustuspuheesta. Tälle minusta nyt vain sattui tällä hetkellä tuntumaan.

Tunne vs. Tunne.

Olen viime viikkoina käynyt läpi varmaan koko äitiyden tunneskaalan. Olemme olleet Justiinan liikkumaan oppimisen myötä eräässä suurimpia siirtymätilanteita ja se tuntuu ravistelevan tätä emoakin aikalailla. Olen kolunnut läpi ärtymyksen, väsymyksen, oman elämän kaipuun ja turhautumisen; vastapainona olen saanut kokea sydäntä pakahduttavaa rakkautta, mahdotonta ylpeyttä lapsestani, suurta omistushalua, ikävää ja ihanaa tunnetta siitä, että on olemassa joku jolle minä olen virheetön ja yksi tärkeimmistä maan ja taivaan välillä.

Aion nyt kärjistää menneinä viikkoina tuntemiani tunteita ja ajattelemiani ajatuksia; luvassa on siis tosi hyvä vastaan tosi huono päivä. Tilanteet ovat siis jopa liioiteltuja, joten pitäkää vaan ne lastensuojeluviranomaisten numerot piilossa.

Voi harmi, kun meni nukkumaan, ihanhan tässä tulee jo ikävä ja tylsyys.

><

Luojan kiitos, sammui lopultakin, en olisi enää jaksanut hetkeäkään.

Ompa mukavaa, kun saan pitää sinua sylissäni ja viihdyt siinä niin hyvin.

><

Etkö voisi olla edes pienen hetken lattialla? Ei tässä kukaan jaksa koko päivää sylitellä.

Toivottavasti en joudu luopumaan sinusta koskaan.

><

Tulisi nyt vaikka imurikauppis, jolle voisin antaa sinut vaikka viikoksi.

Ihanaa, että olen niin tärkeä sinulle.

><

Saisinko, ***kele, käydä edes vessassa ilman itkuraivareita?

Olen niin ylpeä, kun opit kierimään ja harjoittelet ryömimistä.

><

Pysyisit paikallasi, niin ei tarvitsisi sitten itkeä kun parkkeeraat itsesi johonkin nalkkiin.

Oletpa hauska vekkuli, kun otat itse lusikasta kiinni!

><

Nyt muuten loppui se ruuan kanssa leikkiminen tai ei syödä ollenkaan.

Tuleppa tänne äitin syliin, täällä voit olla aina.

><

Meneppä vaikka tuonne isäsi syliin, äiti ei nyt jaksa.

Rakastan sinua yli kaiken ja haluan jakaa sen kanssasi.

><

Rakastan sinua, mutta luultavasti vain siksi, että olet tyttäreni.

Voi pientä itkuiitaa, tule tänne niin äiti lohduttaa.

><

Ei sinulla mitään hätää ole, siinäpähän voliset.

Voisin varmaan jatkaa tätä listaa loputtomiin jos meinaisin käydä läpi kaikki viime viikkoina ilmenneet arkipäivän tilanteet ja niissä havaitut todella ristiriitaiset tunteet. Hassua huomata, miten vastakkaisia reaktioita eripäivinä voikaan syntyä ja miten voimakkaasti nämä reaktiot laittavatkaan aivorattaita pyörimään.

Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet liittyvät äidiksi kasvamiseen ja oman itseyden säilyttämiseen; siis identiteettikriisi uhkaa. Myös lapsen tunteiden, tarpeiden, viestien ja turhautumisen ymmärtäminen vaatii harjoittelua; ei ole helppoa esittää aurinkoa, jos on noussut väärällä jalalla sängystä, vaikka kuinka tietää sen ettei lapsi tee tahallista kiusaa ja ärsytystä.

Äitiys - maailman ihanin asia ilman sitä vaaleanpunaista pilveä.

6

Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. 26 viikkoa.

Niin hurjan pitkä aika niin lyhyessä ajassa. Tuntuu, että olisin ollut KYS:llä ihan pari kuukautta sitten odottamassa hetkeä jolloin saan nähdä minusta ulos leikatun pienokaisen.

Tämä puoli vuotta on mullistanut elämäni täysin. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut niin monenlaisia tunteita, mutta päällimäisenä niistä kuitenkin on rakkaus tytärtäni kohtaan ja ylpeys siitä, että saimme miehemme kanssa aikaiseksi jotain noin täydellistä. En vaihtaisi pois päivääkään, edes niitä vaikeimpia; niitten avullahan minusta on kasvanut tämä äiti joka nyt olen.

Onnea rakas tyttäreni!

Mullistus.

Alku.

Ensihetki.

Nyt.

Järjetön pehko!

Taas olen hiusongelman kimpussa. Mitä ihmettä hiuksille voi tehdä? Millaiset hiukset minulle sopisivat? Tällä hetkellä minulla on ylikasvanut ensin ruskealla kevytvärillä, sitten punaisella kestolla värjätty pörrö päässäni. Liian pitkät etuhiukset, liian pitkät sivuhiukset ja todellakin liian pitkät takahiukset ja varsinkin Dingomainen häntä niskassa. Vaaleaa juurikasvua on puolisen senttiä ja hiukset tuntuvat kuiville ja hauraille. Suihkureissulla hoitoainetta levitettäessä käsiin jää ainakin kymmenen hiusta. Olen pulassa.

Talossamme on kupariputket ja muutenkin metallinen vesi. Luonnostaan vaaleat hiukseni muuttuivat vihertäviksi vaikka luulin niin voivan käydä vain peroksidiblondeille (tämänkin olen kokenut). Vesi myös tuntuu kuivattavan pehkoani ja joskus vajaa pari vuotta sitten tummaksi värjäyksen jälkeen hiusteni latvat kuivuivat ja katkesivat parin sentin pätkinä pois; märkänä irtosi tuppoina ja kuivana pölisivät kun vähän harjaa näytti pörröllensä.

Naamani on pyöreä ja leveä. Hiukseni tekevät minusta vanhan näköisen. Ehkä ajan kaljuksi, se olisi ainakin helppo pitää kunnossa. Plääh ja tukka-angstit päälle.

PaaPii arpoo!

 

Paapiin herkulliseen 2vee arvontaan pääset tästä!

Justiina.

Nyt en olekkaan hetkeen jauhanut Justiinan kuulumisista, joten pyhitettäköön tämä postaus kokonaisuudessaan hänelle ja hänen tekemisilleen.

Puoli vuotta lähestyy huimaa vauhtia, enkä ymmärrä minne nämä kuukaudet ovat menneet. Justiinasta kuitenkin huomaan, että aikaa on kulunut; tyttö osaa jo niin paljon kaikkea etten meinaa perässä pysyä. Joka päivä Justiina tuntuu oppivan jonkun uuden asian, hallitsemaan uutta osaa kehossaan tai keksii uuden äänen.

Ehkä suurin mullistus on kierimisen oppiminen. Tähän asti mönkimispaikkana toiminut lattialla oleva peitto ei riitä enää mitenkään tytön reviiriksi; ei sillä, että reviiri vieläkään huiman suuri olisi, mutta hyvän kierimisvauhdin kohdalle osuessa Justiinan voi löytää parinkin metrin päästä mönkipeitosta. Kun reviiri on laajentunut, on löytynyt myös paljon uutta ja ihanaa tutkittavaa; kiikkutuolin jalat maistuvat ihanalta, rahin alle on kiva työntää jalkansa ja tv-tason lasiovesta kurkkaa toinen vauva, jota on kiva läpytellä. Kieriminen tuntuu olevan melko kaksijakoista puuhaa, kun pakko on kieriä vaikka se väsyttääkin ihan hirvittävästi ja sen jälkeen kiukuttaa, mutta kierityttää silti.

Muutenkin Justiina on käynyt todella eläväiseksi ja jopa vaateliaaksi jos tekemistä ja viihdytystä ei ala välittömästi tulemaan. Pukiessa ja vaippaa vaihtaessa saa tehdä täyden työn, että vaatteet menisivät edes sinne päin. Syödessä ruoka on yleisimmin kaikkialla muualla paitsi suussa. Sylissä pitää saada retkuilla ja mönkiä ja venkoilla. Tyttö on pakko viedä sänkyyn vasta juuri ennen nukahtamista, koska muuten sielläkin pitää alkaa pyörimään ja seurustelemaan pinnasuojien kanssa. Yleisimmin nämä edellämainitut asiat ovat ihana merkki lapsemme kehityksestä ja eläväisestä luonteenlaadusta, mutta toisinaan nämä ovat myös todella ärsyttäviä asioita - siis silloin, kun äidillä on huono päivä ja olisi kiire jonnekkin.

Kaikkia leluja ei enää tarvitse työntää suuhun vaan niillä voi myös leikkiä ja niitä voi tutkia. Mitä kovemmin kolisee lattiaa vasten, sen parempi. Leluille voi myös jutella ja kujertaa. Justiinan tajuntaan alkaa mennä myös se, että jos lelun heittää kauemmas niin äiti noutaa sen takaisin (tähänhän ei varmaan missään nimessä pitäisi lasta opettaa). Kirjojen kuvat ja riimit alkavat kiinnostaa piirun verran enemmän kuin ennen, mutta mieluiten neiti söisi kirjat siitäkin huolimatta.

Myös persoonallisuus tuntuu korostuvan päivä päivältä paremmin; ei ole tuo Justiina lempinimeksi yhtään huono, osaa aika ajoin olla sen verran kipakka ja omapäinen pakkaus. Pääosan tyttö on tyytyväinen, eläväinen ja nauravainen - välillä vaikuttaa jonkinsortin humoristille ilmeineen, eleineen ja velmuiluineen. Kohta kun alkaa olemaan se aika, jolloin voi alkaa jo ensimmäisiä rajoja asettamaan ja kieltosanoja opettamaan, luulen joutuvani hakkaamaan päitä jokusen kerran vastakkain tytön kanssa. Nytkin syttyy sota jos ruokkaillessa en anna ottaa täpötäydestä lusikasta kiinni tai sylissä ollessa tarrata silmälaseihini. Myös viivyttely (siis jos minä viivyttelen Justiinan mielestä) sytyttää jonkinmoisen sisällissodan - asiassa kuin asiassa.

Justiinan ruoka-postauksen jälkeen tilanne on muuttunut jonkin verran johonkin suuntaan. Maitomäärien pudotessa jätimme vellit pois maidon seasta kokonaan, jotta tyttö saisi kalsiumia tarpeeksi. Nykyään syödään (tai yritetään syödä) puuroa (pikakaurahiutalepuuroa ja siihen jotain marja/hedelmäsosetta) ainakin aamuisin, joskus myös iltaisin. Puuron aloittamisen myötä muun ruoan määrät ovat pienentyneet. Odotan 6kk päivää innolla, kun sitten olisi tarkoitus antaa Justiinalle lihaa ensimmäisen kerran maisteltavaksi.

5 kuukauden rokotuksien antaminen venyi tämän viikon maanantaille Justiinan sairastamisen takia. Tyttö oli aika räkäinen aika pitkään ja keuhkoissakin tuntui rohinaa, niin piti ensin nauttia viikon mittainen antibioottikuuri ja odotella, että tyttö parantuu, sitten vasta rokotettiin. Pistäminen aiheutti jälleen kerran aivan hirveän huudon, mutta ymmärtäähän tuon. Nyt rokotuksista on kolme päivää ja ollaan selvitty jälkioireista kahdella supolla ja rotavirusainekkaan ei ole aiheuttanut ripulointia, kuten aiemmin.

Edelleenkään neuvolassa ei ole pahaa sanaa sanottu. Jäntevä tyttö, iloinen, reipas, ääntelee hyvin ja on ilmeikäs. Tällaista palaute on ollut viimeisellä kahdella kerralla eli reilun viiden kuukauden iässä ja vajaan kuuden kuukauden iässä. Seuraava käynti onkin sitten vasta 7kk iässä, kun rokotusreissulla otettiin myös mitat vaikka edellisestä käynnistä oli vain 12 päivää.

Mitat 5kk 10pv

Pituus 66,8 cm
Paino 7540 g
Pää 45,2 cm

Mitat 5kk 22pv

Pituus 67,1 cm
Paino 7670 g
Pää 45,2 cm

Näita mittoja katsellessa en pidä yhtään ihmeenä, että osa pienemmän mallisista 68cm vaatteista tuntuu vähän kittanoille. Pitäisikin taas jaksaa lonia Justiinan kaappi läpi ja poistaa sieltä pienet ja ne joita ei tule pidettyä.

Justiinan huoneesta kuuluu sellaista ääntelyä, että lienee viisain lähteä hakemaan aamupäiväuniltaan herännyt neiti puettavaksi ja leikkipuuhiin.

Nyt karppina!

Koetetaan nyt sitten tätäkin paljonpuhuttua karppausta pienenemisen edistämiseksi. Kesän jälkeen sain pari kiloa pois, mutta sitten paino taas jumittui ja nyt olen vain jojoillut sen parin kilon sisällä ja koettanut pysyä (muka) lujana liikunnan ja ruoan suhteen. Ehkäpä karppaukella saan taas polkaistua painon alamäkeen päin ja sitä myöten sitten motivaationkin takaisin. Tämä on vielä ihan lapsenkengissä eli en ole vielä tajunnut muita syötäväksi kelpaavia asioita kuin munat, pekonin, raejuuston ja tonnikalan - ja tietysti ne kasvikset. Tänään on kuitenkin luvassa marinoimatonta uunilihaa kera kasvisten. Leipänä olen pitänyt hapankorppua pari palaa päivässä.

Pari ensimmäistä asiaa, joita olen tässä ensimmäisen kolmen karppipäivän aikana havainnut ovat krapulankaltainen olotila, ärtyneisyys ja hikoilu. Ah, miten ihania vieroitusoireita. Ehkäpä tämä tästä suttaantuu, kun nämä pahat päivät menevät ohi. Myös pakki tuntuu olevan kevyesti sekaisin ja uni tulee illalla ihan mielettömän nopeasti. Aterian jälkeen yleensä ilmenevä turvonnut olo on historiaa ja muutenkin tuntuu, kuin olisi vähän keveämpi ja raikkaampi olo.

Pahat päivät vaan tuntuvat vaikuttavan jo muutenkin rakoilleeseen tupakoimattomuuteeni; tämän asia suhteen olen vielä pysynyt suht lujana vaikka tiedänkin, että sieltä löytyisi helpotus oloihin. Olen polttanut keskimäärin yhden tupakan kahdessa päivässä (jo vähän aikaa ennen karppauksen aloittamista) sillä huonoimmalla hetkellä. Tästä olisi vielä helppo palata täysin savuttomaksi, mutta paheiden määrä tuntuu olevan vakio. Jos lopettaa kynsien syönnin ja tupakoinnin, alkaa syömään suklaata hullun lailla ja jos taas koettaa olla kiroilematta on kynnet verillä ja nivelien naksuttelu täydessä vauhdissa. Ehkäpä jokaisella kuuluu olla ne jotkin pahat tapansa.

Oravanpyörä.

Onko kenenkään muun koti ikinä yhtä likainen ja sotkuinen kuin meidän? Pitävätkö kaikki omaa kotiaan sotkuisempana kuin mitä muiden kodit ovat? Pitääkö kodin olla siisti joka kohdasta koko ajan? Saako ylimääräistä tavaraa lojua missään tai pyykkikoreissa olla tavaraa?

Kysyn tätä siksi, että koen tällä hetkellä olevani todella saamaton nahjus ja kodinhengettärenä kelvoton lurjus. Onneksi meillä ei käy ketään ikinä.

Imettämättömyyden haamu.

Jokin on herättänyt minussa syyllisyyden tunteita ja epäkelvon äitiyden ajatuksia sen vuoksi, kun Justiina ei nauti rintamaitoa - ei ole nauttinut sen jälkeen, kun tuli kuukausi ikää täyteen. Jos voisin, koettaisin varmaan vielä uudestaan. Tunne on melko tuore, ehkä pari viikkoa olen tätä päässäni puljannut vaikka tiedän sen olevan turhaa; maitoa ei näihin rukkasiin enää ilmaannu vaikka kuinka rukoilisi.

Mielestäni erikoista on, että tällainen tunne tulee näin paljon jälkikäteen, varsinkin kun olemme todenneet pulloruokinnan olevan meille todella hyvin passaava vaihtoehto. Imetys ei kuitenkaan luonnistunut oikeastaan mitenkään ja silloin kun luonnistuikin, niin Justiinalle piti aina antaa vielä lisämaitoa, kun jäi tunninkin imetyksen jälkeen itkemään nälkäänsä (tosin tuntiinhan kertyi vakavahenkisempää imutyöskentelyä maksimissaan vartin verran). Silloin oikein näin miten harmaat hiukset valtasivat päänahkani ja koin kaikkien kannalta olevan helpointa ja vähiten stressaavaa jos meillä vaihdetaan tissimaito korvikkeeseen. Vähitellen imetyskerrat harvenivat ja lopulta maitoa tulikin enää vain muutama pisara. Pehmeä lasku korvikemaitoon oli tapahtunut.

Yöunet paranivat huomattavasti vakituisemmin pulloon siirryttäessä. Lapsi ei enää ollutkaan yksin minusta riippuvainen vaan myös isä pystyi syöttämään tytärtään. Syötöt muuttuivat nopeiksi ja helpoiksi. Olemme voineet viettää melko rentoa ja vapaata elämää (tarkoittaa tuulettumista keskimäärin kerran kuussa), kun Justiinan hoito on ollut niin helppoa järjestää ruokien kannalta. Minulla on päivisin aikaa vaikka mihin, kun en pidä imetysmaratooneja.

Silti - kaikkien näiden perustelujen jälkeen mielessäni pyörii liuta kysymyksiä.

Yritinkö imettämistä tarpeeksi nohevasti? Tuleeko lapsestamme nyt joku hanttapuli, kun äiti ei antanutkaan rintaa? Olisinko kokenut imetyksen euforian ja löytänyt minun ja tyttäreni välisen symbioosin jos olisin vain malttanut harjoitella imettämistä sinnikkäästi? Olenko kenties mustasukkainen, kun lapseni ei enää olekkaan vain minusta riippuvainen vaan aika ajoin ottaakin 'isin tyttö'-linjan?

Taas kerran ihmettelen ihmismieltä ja sen monimutkaisuutta. Eikö tosiaan koskaan ole hyvä - edes omasta mielestä?

Justiinan eväät ja unet.

Tytär on nyt himppasen rapiat 5kk vanha. Miten "rutinoitunutta" ruokailun ja nukkumisen pitäisi tässä vaiheessa olla? Minusta tuntuu, että meillä kaikki päivät ovat erilaisia. Jos nyt ympäripyöreästi listaan vähän miten meillä syödään ja nukutaan, niin se kuulostaa suurinpiirtein tältä. Jonain päivänä joku maitosatsi tai jotkut päiväunet saattaa jäädä välistä pois ja jonain päivänä taas otetaan pullosta useammin tai nukutaan tiuhempaan. Mutta pääpiirteittäin näin.

n. 6.00 korviketta ja maissi/peruna-porkkanavelliä 150-200ml

Herääminen 8.00 kieppeillä.

n. 9.00 korviketta ja maissi/peruna-porkkanavelliä 100-150ml

Tässä välissä 20 minuutin - 1 tunnin unet.

11.00-12.00 kasvissosetta n. 1 pieni pilttipurkillinen, korviketta 50-100ml

• Tämän ns. lounaan yhteydessä saatetaan myös ottaa max. ½ purkkia hedelmäsosetta.

Tässä välissä 20 minuutin - 1 tunnin unet.

n. 14.00 korviketta ja maissi/peruna-porkkanavelliä 100-150ml

Tässä välissä 30 minuutin - 2 tunnin unet.

n. 17.00 korviketta ja maissi/peruna-porkkanavelliä 100-150ml
                                    tai
              puolikas kasvissosepurkki+puolikas hedelmäsosepurkki
                                    tai
              puolikas purkki jompaakumpaa + 100ml maitoa.

(Tässä välissä nukutaan, jos kaikki muut päivän unet ovat olleet lyhyitä; joskus unet venähtää pitkälle iltaan)

n. 19.00 puolikas kasvissosepurkki+puolikas hedelmäsosepurkki                 
                                         tai
              puolikas purkki jompaakumpaa + 100ml maitoa.

n. 20.00 korviketta ja maissi/perunaporkkanavelliä 100ml

Yöunille 20.00 - 21.00

Mitä mieltä olette? Onko rytmi "normaali"? Pitäisikö kiinteitä antaa useammin? Ovatko määrät pienen vai suuren kuuloisia? Kokemuksia ja näkemyksiä jakoon! :)

Joinain päivinä tuntuu, että Justiina nukkuu koko ajan, joinain päivinä tuntuu, että uni ei tulisi millään. Jotkut päivät olen sitä mieltä, että tyttö on varsinainen suursyömäri ja joinain päivinä syö varpusen lailla. Onko tällainen vaihtelu tuttua juttua vai tulisiko nyt rakentaa järkevämpi rytmi elämäämme?

Kuuluko?

Mitä meille kuuluu? Arkea. Niin perusarkea, etten tiedä mitä siitä kirjoittaisin. Tuntuu, että kaikki päivät ovat samanlaisia - sellaista tasapaksua mössöä. Koetan nyt kuitenkin jotain kuulumisia purkaa sanoiksi, etten saa mitään blogin laiminlyöntimorkkista.

Olemme käyneet MLL:n ja kunnan järjestämässä perheryhmässä ja siellä tulee pohdittua niin paljon syvällisiä, ettei "vapaa-ajalla" enää jaksa (sen vuoksi en ole tänne blogiinkaan saanut murjottua edes pohdintoja mistään aiheista). On muuten hirveän kivoja nuo kokoontumiset. Jaamme siellä tuntemuksia vanhemmuudesta ja vahvistamme suhdetta lapsiimme keskustelemalla asioista ja pohtimalla niitä. Ryhmä toimii myös pistämättömän hyvänä vertaistukena jos tuntuu, että jokin asia tökkii. Ryhmän lapset ovat kaikki esikoislapsia ja ikäerot ovat melko pienet. Justiina on nuorin, yksi tyttö on hänestä n. kuukauden vanhempi ja joukon ainut poika n. 2 kk vanhempi. Eilen kiinnitimme huomiota siihen miten hyvin lapset jo tuntevat toisensa ja ihan selkeästi kommunikovat ja leikkivät keskenään. Saa nähdä miten tuttuja sekä lapset, että aikuiset ovatkaan viimeisellä eli 12. tapaamisella.

Olen (hiukan) hurahtanut huuto.net:iin ja se onkin koko ajan auki yhdessä välilehdessä. Koetan bongailla Justiinalle kivoja vaatepaketteja; harmi vaan, kun monien tosi ihanien pakettien hinnat nousevat pilviin, kun ovat muidenkin mielestä ihania. Mopo ei ole (vielä) karannut käsistä ja tulossa on vasta 3 pakettia. Ehkäpä ne riittävät vähäksi aikaa, kun vaatteita kuitenkin on (68 kaapissa ja 74 yksi äitiyspakkauslaatikollinen) jo ja lisää tulee vielä sukulaisiltakin; lähipiirimme on täynnänsä tyttölapsia, joten vaatteita tulee useammastakin tuutista (ompahan valinnanvaraa).

Laihdutus-projektini on melko aaltoilevaa mallia, mutta on tulos sentään miinusmerkkinen parin kilon verran. Kuten sanoinkin, niin stressiä en tästä ota ja väenvängällä ala laihduttamaan, koska silloin homma muuttuu kuitenkin pakkopullaksi ja innostus lopahtaa. Vielä(kään) en sovi entisiin vaatteisiini, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa!

Justiina tosiaan oppi kääntymään mahalleen vajaa viikko sitten oikean kyljen kautta, vasemman kyljen kautta homma onnistui ekan kerran eilen, mutta se ei ole vielä hallinnassa täysin. Nyt onkin suurta hupia kääntyä masulleen koko ajan (varsinkin täydellä mahalla), sitten iskee väsymys ja tulee itku; näin ollen Justiina pitää minut kiireisenä, kun ravaan kääntämässä häntä milloin mitenkin päin pois pinteestä. Muutenkin tyttö on alkanut jo sen verran möyrimään lattialla, että saattaa ajautua nalkkiin esim. tv-tason alle, rahin kylkeen kiinni tai solmuun itsensä kanssa. En usko, että ryömimisen opettelu kestää hirveän kauan, sen verran tuntuu menohaluja olevan.

Viimeviikkoinen känkkäränkkä johtui kaiketi edellisen viikonlopun sosiaalisista tempauksista ja niiden erosta normaaliin arkeen kotona kahdestaan. Keskiviikon jälkeen Justiina tuntui taas tottuvan siihen, että ollaan kahden kotosalla päivät eikä koko ajan ole joku viihdyttämässä. Sen jälkeen olikin siis ilo irti. Nyt oli alkuviikolla isi-ikävä, kun mieheni oli Justiinan kanssa viikonloppuna huomattavasti enemmän kuin minä. Tämä on varmaan jotenkin periytyvää, koska äitini on kertonut minun ja siskoni olleen herkiä tällaisille muutoksille.

Justiina on alkanut innolla syömään kaikkea uutta. Suu aukeaa kuin pienellä linnunpojalla, kun tyttö haluaa uuden lusikallisen. Peruna on ollut tähän mennessä ainoa tuote, joka ei tehnyt paljaaltaan vaikutusta (ei se minustakaan mitään herkkua ollut). Tähän mennessä Justiina on maistellut maissivellin lisäksi perunaa, porkkanaa ja kukkakaalia erilaisina miksauksina (omina ja kaupan) sekä mustikkaa ja banaania yhdessä ja erikseen. Seuraavaksi maisteluihin varmaan lisäillään vadelmaa, ruusunmarjaa, kesäkurpitsaa, parsakaalia.

Mustikkamussu.

 Kuvien lataus kesti niin pitkään, että ehdin jo unohtaa mistä piti runoilla seuraavaksi. Hiukkasen jos olisi parantamisen varaa tässä meidän nettiyhteydessä. Ainoa vaihtoehto millä netin saisi toimimaan järjettömän hyvin olisi valokuitukaapeli ja siihen tarvittavia 1800 euroa ei satu löytymään taskun pohjalta juuri nyt. Kerran pää meni tyhjäksi huonon yhteyden takia, niin jatkanen jutustelua toisella kertaa.

Nti. 4,5kk <3

Virstanpylväs.

Justiina kääntyi tänään ensimmäisen kerran selältä vatsalleen ilman apuja. Toiseen suuntaan pyörähtelyt ovat enimmäkseen vahinkoja tai pään painosta johtuvia, mutta luulen niidenkin muuttuvan pikkuhiljaa hallitummiksi.

Täystyöllistetty äiti ja känkkäränkkä.

Anteeksi armaat lukijat viimeaikaisesta laiminlyönnistäni blogiani kohtaan. En vain ole saanut mistään taiottua aikaa kirjoittamiseen. Iltaisin Justiinan nukkumaanmenon jälkeen toki ehtisin, mutta olen silloin itse jo yleisimmin niin piipussa ettei päässäni liiku mitään mistä saisi aikaiseksi älykästä tekstiä. Iltaisin käteni osaa käyttää kaukosäädintä sohvalta käsin ja tietokoneen hiirtä facebookkailun merkeissä - näppäimistön hallinta ei kuulu iltaohjelmaan nykyisellään.

Olen oikeastaan sen jälkeen ollut kiireinen äiti-ihminen, kun Justiina täytti 4 kuukautta. En ole alkanut tehdä tavallista enempää kotihommia tai puutarhatöitä, en ole alkanut stressaamaan enempää, en niuhota kodin siisteydestä lähellekkään niin paljoa kuin ennen. Olen ollut äiti. En edes viitsi sanoa, että olen ollut hyvä äiti, koska ilmeisimmin asia ei ole niin. Viime viikosta asti enenevissä määrin pikku-neitimme on vain huutanut, kitissyt, juoninut ja vaatinut. Äidille näytetään päivänsäteinen puoli sitten, kun joku muukin on paikalla. Kun olemme kahden, saan pääsääntöisesti armotonta huutomuotoista kritiikkiä vaikka parhaani mukaan koettaisin vaihtaa vaippaa, viedä nukkumaan, syöttää ja viihdyttää. Tämä päivä on ehdottomasti ollut pahin kaikista - sekä Justiinalle, että minulle. En voi sanoin kuvata, kuinka huono äiti tunnen olevani, kun luulen tehneeni kaikkeni lapseni hyväksi ja itku vain jatkuu.

En ole keksinyt, että mikä tämän raivoamisen ja kitisemisen aiheuttaisi. Justiina ei ole kipeä, ei vaikuta vatsakipuiselle, en varsinaisesti ole huomannut ikenienkään turvottavan. En enää ymmärrä, mitä voin tehdä. Jos ei riitä, että täytän Justiinan kaikki fyysiset tarpeet ja viihdytän siinä välissä keksien uusia juttuja, jottei tylsyys iskisi, niin alkaa konstit loppua. On kaksi paikkaa missä tyttö viihtyy. Liikkuvat vaunut ja liikkuva auto. En kuitenkaan ole ajatellut, että alkaisin työntelemään vaunuja pihalla tai ajelemaan autolla lenkkiä koko päivän.

Justiina on vieraskorea. Ei juurikaan kiukutellut siskoni perheen luona, ei eilisellä kahvittelureissulla, ei silloin kun meillä on ihmisiä käymässä, ei kiukuttele edes isälleen, kun heillä on niin kovin vähän yhteistä aikaa. Äidille kyllä passaa huutaa ja kiukuta vaikka päivätolkulla. En nyt voi kuitenkaan aina turvautua jonkun muun läsnäoloonkaan lapsen vaientamiseksi. Toki ymmärrän sen, että lapsellakin on enemmän vaihtelua ja kiinnostavaa katseltavaa, kun on naamoja enemmän ympärillä, mutta ei Justiina kuitenkaan ennen ole ollut mitenkään "riippuvainen" useamman ihmisen seurasta.

Jos tämä pahenee vielä paljonkin tai jatkuu samanlaisena kovin pitkään, niin voi pälli sanoa POKS.

Voihan nenä ja siellä oleva räkä!

Perheen hameväki on nyt vuorattu sisältäpäin, räällä nimittäin. Justiina aloitti viikko sitten lievällä lämmöllä ilman enempiä räkäisyyksiä, muutaman päivän oli väsyneempi kuin normaalisti ja kipeän näköinen. Laittelin supon silloin, toisen tällöin ja torstaina tyttö olikin jo terveen kirjoissa. Itse aloin oireilemaan perjantai-iltana palellen, kurkkukipuillen, niiskuttaen ja köhien. Lauantai kului kutakuinkin samoissa merkeissä, joskin koetin finrexinin voimalla välttää pelkkää sohvalla lahnailua, johon sunnuntaina sitten sorruinkin ihan urakalla. Kuumetta ei oikeastaan ole ollut ollenkaan, parilla mittauksella pientä lämpöä vaikka olo onkin ollut melkolailla kipeä ja voimaton. Tällä hetkellä olen nuhainen, nieluni on täynnä jotain räkää, pää tuntuu mössölle ja vähän viluttelee, myös sellainen kuivahko mutta limainen yskä on riesana. Justiina alkoi röhkiä varmaan lauantaina. Pienellä on nielussa räkää, joka aiheuttaa rohinaa ja nenässä räkää, joka aiheuttaa tukkoisuutta. Muuta vikaa ei tällä hetkellä tuntuisi olevan ja toivotaan ettei tulekkaan. En ole vielä ryntäämässä lääkäriin, kun Justiina kuitenkin vaikuttaa muuten terveelle ja pirteälle, jos tilanne pahenee niin sitten kai se on lähdettävä viemään tyttö näytille. Itsehhän en lääkäriin mene muuta kuin pää kainalossa ja kotioloissa luotan höyryhengityksen ja nenäkanun voimaan.

En varmaan olekkaan tullut kirjoittaneeksi viime neuvolasta (viime viikon ehkä-keskiviikkona) puolikastakaan sanaa - ei sillä, että siinä mitään kerrottavaa olisikaan, kun kaikki oli niin normaalisti kuin voi vain olla. Kysehhän oli 4kk neuvolalääkäristä, jonka ensin autuaasti unohdin, mutta onneksi neuvolatäti soitteli parin päivän päästä perään ja muistutteli (en tiedä miten onnistuin unohtamaan koko neuvolan niin totaalisesti). Neuvolatädin mukaan meillä ilmeisesti on asiat hyvin eikä mikään paina mieltä jos näin sujuvasti unohtaa moisen käynnin - helpommin kuulema muistaisi jos olisi jotain ongelmia tai kysymyksiä. Käynnillä ei oikeastaan siis tapahtunut mitään erikoista. Neuvolatäti otti mitat, jotka olivat 6985g/64,9cm/44cm (iso immeinen!), passitti meidät lääkärin luo, joka totesi kaiken olevan normaalisti ja hyvin. Lonkat, silmät, keuhkot, sydän, rakenne, korvat ja nielu tuli ainakin tutkittua ja varmaan monta muutakin asiaa, joita en tiedä/muista ja mistään ei ollut poikkipuolista sanottavaa. Ensi neuvolassa - jonka toivottavasti muistan- saadaan taas piikkejä kaksin kappalein ja rotavirusaine suuhun.

Nyt me nuhanenät lähdemme käymään kaupungissa. Muuten emme menisi, mutta nyt on vain pakko. Mies menee tilamme lohkomiskokoukseen maanmittaustoimistolle ja minä haen Lindexiltä Libero-kerhon lahjan, jonka hakuaika oli typerästi laitettu vain tämän kuun loppuun saakka. Meiltä on kuitenkin 70km matkaa kaupunkiin, niin en viitsi erikseen sen takia ajella. Toivotaan, ettei kummankaan nuhanenän olo pahene reissun vuoksi.

Neljä kuukautta.

Justiina on tänään 4 kuukautta vanha. Vastahan se syntyi, ihan vasta. Välillä aika tuntuu kuluvan niin järjettömän hitaasti kotona ollessa, mutta kyllä se oikeasti menee tosi nopeasti. Kohta huomataankin Justiinan olevan jo kerhossa, sitten koulussa ja lopulta hengaamassa kavereiden kanssa kylällä. Hui.

Neitinen on kasvanut hurjasti viimeaikoina ja osa 62cm bodyista onkin jo käynyt liian pieniksi. Painoa tuntuu myös olevan paljon, kotivaakalla puolihuolimattomasti puntaroituna n. 7,5 kiloa. Myös henkinen kehitys tuntuu olevan vallan joutuisaa. Tyttö seurustelee joka päivä enemmän, osoittaa huumoria joka päivä enemmän kuin ennen, tajuaa leluista, ääntelee. Ihana pieni neitimme.

Leluista nykyään on ihan parhaita suuhun työnnettävien lisäksi soivat lelut, joita mätkimällä tai hipelöimällä voi saada musiikkia aikaan; tyttö alkaakin jo olemaan niissä aika näppärä.Suurta huvia on myös maata lattialle puklurätti suussa ja hihkua, kujertaa, huutaa ja öhkiä. Tosi remakoita naurunpyrskähdyksiä tuottaa lennättäminen ja peilin katselu. Vanhempien naamalle tai televisiolle voi joskus nauraa räkäisesti ilman sen kummempaa syytä. Myös youtubesta katsotut vanhojen lastenohjelmien tunnarit ovat ihania Justiinan mielestä. Päivisin aina laulellaan, jumpataan, sylitellään, kierellään kotia ja muuten vain seurustellaan. Justiina on alkanut mölistä mukana jos laulan tai vihellän ja nauraa hekottaa jos tanssin typerän näköisesti radion tahdissa.

Nukkumaanmeno onnistuu nykyään sekä päivisin, että iltaisin ilman hirveitä huutoja - luojan kiitos. Tyttö hereillä sänkyyn kyljelleen, tutti suuhun, uniriepu kainaloon, toinen käteen tai pään päälle ja ankka soittorasia pimputtelemaan tai kehtolaulu levy soimaan. Joskus tämän asennuksen saa suorittaa muutamankin kerran ennen kuin Nukku-Matti tulee, mutta tulee kuitenkin ilman suurempia raivareita. Muutenkin nukkuminen sujaa melko mukavasti; nykyisin tosin Justiina herää syömään nukkumaanmenoajasta riippumatta joka yö viideltä ja nukkuu siitä sitten seitsemään saakka. Ekat päikkärit pitääkin päästä nukkumaan sitten jo yhdeksän aikaan. Päikkäreitä nukutaan melko tiuhaan tahtiin, mutta vain tunti kerrallaan ja sitten iltapäivällä parin-kolmen tunnin unet.

Velliä Justiina on saanut jo varmaan kuukauden päivät (tätä en ole tunnustanut neuvolassa), koska maitoa alkoi menemään niin suuria määriä niin tiuhaan tahtiin. Nykyään vellin ja maidon suhde on 50/50 ja se ei tunnu olevan mahalle pahasta. Soseita emme pääse aloittamaan vielä tänään, kun Justiina lähtee hoitoon viikonlopuksi (tai en viitsi tänään antaa perunaa, jos tuleekin vatsavaivoja: ikävä viedä mahanpurujaan itkevä lapsi hoitoon), mutta maanantaina pääsenkin sitten tekemään pikkuruisen perunatestin.

Neiti 4kk.

Vaikka joinain päivinä tuntuukin siltä, että meillä asuu pieni känkkäränkkä ja minulta loppuu voimat ja seinät kaatuu päälle, niin en vaihtaisi päivääkään pois. Meille on annettu ihana pieni tytär, joka on vienyt minun sydämeni - joka on minun sydämeni. Olemme perhe mieheni ja tyttäreni kanssa. Tämä tunne tekee minusta kokonaisen.

Kirjoituskärpänen, missä olet?

Pah, olen ollut todella saamaton bloggaaja. En ole edes yrittänyt saada tekstiä aikaan. En tiedä mitä kirjoittaisin. Meille ei yksinkertaisesti kuulu mitään uutta. En tiedä viitsinkö tänne nyt erikseen raportoida "Tänään Justiina söi pupua, eilen pehmokirjaa.", "En jaksa siivota, olen väsynyt.", "Kasvihuoneessa kasvaa tomaatteja ja muuta paskaa.", "Eilen oli ihana päivä, sain lahjoja ja tein päätöksen alkaa laihduttamaan.". Samaa pinnallista sörsseliä minulla vain olisi kerrottavana. En ole jaksanut miettiä asioita syvällisemmin, koska olen todennut älykkyysosamääräni vajonneen niin pohjamutiin, että kykenen menemään solmuun jopa ajatellessani ihan arkisia asioita; turvallisempaa siis olla ajattelematta mitään kovin syvällistä.

Olen ollut viimeisen viikon ajan muutenkin melko kyllästynyt kaikkeen. Ainoat ilot elämässäni on ollut taas jotenkin arkisista uomistaan pois kiivennyt rakkauselämä mieheni kanssa ja pieni rakas Justiinainen, jonka touhuja on ilo seurata. Välillä olen koettanut saada jotain aikaankin kaikesta kyllästymisestä huolimatta, mutta oikeastaan tuntuu siltä, että jos alkaa esim. liikkua enemmän ja tehdä pihatöitä enemmän ei sitten ehdi ruokkia henkistä puoltaan niin antoisasti. Jos taas keskittyy ankarasti pohtimaan jotain ja tutkiskelemaan sieluaan, niin kaikki konkreettinen jää tekemättä. Loppujen lopuksi olenkin tullut siihen tulokseen, että kerran vähän kaikki tuntuu kyllästyttävälle ja työläälle, niin sitten pitää varmaan vain olla ja toimia inspiraation saattelemana.

Ehkä saan kirjoitusinspiraationi taas joskus takaisin. Siihen asti postaukset lienevät melko suppeita, latteita ja mitäänsanomattomia yleisturinaa.

Vetämätöntä.

Rakastan syksyä. Rakastan tätä raikkautta ja viileyttä. Rakastan luonnon muutoksia ja värien kirjoa. Jossain määrin rakastan myös tätä harmautta. Tuntuu, että tällaisina harmaina päivinä on luvallista olla ei-niin-tehokas. Ehkä mieleeni onkin iskostunut Uuno Turhapuro muuttaa maalle elokuvasta tuttu lausahdus "Sadepäivinä meillä maalla yleensä nukutaan.". Onhan se osaltaan ärsyttävää, kun matalapaine ja harmaat päivät tekevät minusta täysin puhdittoman ja mukavuudenhaluisen. Näköpiirissä olisi lukemattomia asioita, jotka pitäisi tehdä; ehkäpä ehdin tehdä ne sellaisena päivänä, kun puhti taas palaa.

Tuntuu, että Justiinakin nukkuu enemmän tällaisina päivinä. Oikeastaan joinain harmaina päivinä tuntuu, että tyttö ei muuta teekkään. Äitini sanoi myös, että häntä väsyttää sadepäivinä tolkuttomasta. Taitaa olla geeneissä.

Jäin hetkeksi ajatuksiini istumaan ja nyt tuntuu, että aivotkin menivät off-asentoon. On lienee viisainta lopettaa kirjoittaminen, että tekstin viimeinenkin järjen hiven ei katoa. Ehkä poistun tekemään jotain tai ehkä koetan vain uskotella itselleni, että teen.

Todella pikaisia kuulumisia.

• Ilmoittauduin buzzaajaksi, joten tulevaisuudessa saatte lukea myös tuote-esittelyjä. Innolla jo odottelen ensimmäistä kampanjaa.
• Potkaisin jo parikin kuukautta jumissa olleen painoni Nutrilett-quickstartilla taas alamäkeen. Aiemmin olin lisännyt liikuntaa ja keventänyt ruokavaliota; silminnähden laihduin, mutta paino oli jumissa.
• Olen hellittänyt kotitöiden osalta ja ollut rennommin, kuin ennen. En jaksa repiä stressiä muutamasta väärissä paikoissa olevasta tavarasta; kyllä sitä ehtii siivoamaan muulloinkin.
• "Justiina" nukkuu, syö ja seurustelee entiseen malliin; joka päivät tietenkin vähän jotain uutta oppien. Tyttö ei vielä käänny vatsalleen. Selällään tai vatsallaan ollessa mönkimispeitto ei meinaa enää riittää, kun tyttö pyörii napansa ympärillä vähän vaikka miten päin.
• En ole saanut aikaiseksi uutta kukkapenkkiä vaikka ostinkin jo perennat. Ehkä jo tällä viikolla edistyisin tämän asian suhteen.
• En ole myöskään pyöräillyt pitkään aikaan, kun olen iltaisin puurtanut pihalla.
• Alan taas käydä kaverin kanssa vesijuoksussa tässä joskus ihan lähiaikoina. Pitää vaan vähän miehen kanssa sumplia, että miten on järkevin toimia asian suhteen. Mies on kuitenkin töissä aina pitkään ja uimahallille on 20km matkaa, eikä lapsenhoitajia löydy ihan joka nurkan takaa.

Siinäpä tosi nopeet jorinat.

Kertokaa joku viisas minulle, että pystynkö muuttamaan sähköpostiosoitettani, jolla hallinnoin blogiani?

Epäonnea ja muistutuksia.

Unohdin edellisessä postauksessa mainita siitä, kuinka rähmäkäpälä taas olinkaan. Sain silmälasit tuossa heinäkuussa. Nyt ne ovat rikki, särkyivät herukanpuinnissa. Onneksi saan kotivakuutuksesta omavastuun yli menevän osan takaisin, mutta olisihan nuo silti voinut jättää särkemättä. Vanhat lasini saa korjattua b-luokan kuntoon ja kävin eilen tilaamassa itselleni uudet. Ompahan sitten rymylasit ja hyvät lasit erikseen. Homman hauskuus oli siinä, että olin juuri paria tuntia ennen lasien rikkoutumista kysynyt jostain tuntemattomasta syystä isältäni, että korvaisikohan mikään vakuutus, jos lasit menisivät heidän töissään rikki. En tiedä mistä kysymys tuli mieleeni, mutta olisi varmaan pitänyt jättää kysymättä.

Siinä käsiteltiin se epäonninen osuus. Muistutteluosuus sitten seuraavaksi.

Jos koet tarvetta klikata kaappilukija-painiketta sivun oikeassa laidassa, niin klikkaa pois! Tämä koskee siis teitä, jotka oletatte etten ole teistä tietoinen. Vielä kaksi päivää jäljellä ja ilmoittautuneita kaappihenkilöitä on melko vähän. Tämä voi tosin helpostikkin pitää paikkansa, mikäli google analyticsiin on uskominen.

Jekovit-raivo ja liikuntaa.

Päiväunille menoon liittyvä raivoaminen johtui kaiketi yksinkertaisesti Jekovitista - siis sen aiheuttamista vatsanpuruista. Ainakin nyt, kun Jekovitia ei olla käytettä kolmeen päivään, onnistuu päiväunille meno jo paljon helpommin ja unet ovat myös pidentyneet. Alun alkaen käytimmekin D-tippoja, mutta niiden loppuessa mies toi apteekista Jekoviteja, jonka jälkeen alkoi tuo edellisessä postauksessa mainittu raivoaminen. Justiina ei ole koskaan ennen kitissyt pierujen vuoksi, mutta viikonloppuna jopa heräsi uniltaan huutamaan, kun pieretti niin pirusti. Nyt on käytössä taas D-tipat ja tyttö taas aurinkoinen, mutta vaatelias itsensä.
Vielä on ilmassa sellaista taistelua, että "minähän en muuten nuku", mutta se kuuluu kaiketi ihan vaan tuohon ikään ja kehittymiseen; niin paljon tulee kaikkea uutta päivän aikana ja opetellakkin pitäisi vaikka mitä, niin ei kai sitä nyt nukkumaan malttaisi ruveta.

Onnea ja autuutta; lopultakin lähimaastoon ilmaantui lenkiksi kutsuttava kävelyreitti. Olen niitä lenkkeilijöitä, jotka tympääntyvät jos pitää palata samaa reittiä takaisin. Mieluiten kävelen lenkuran. Täällä ei lenkkiä ole sopivilla holleilla ja sopivan mittaisena ennen ollut, mutta nytpä on. Matkaa tulee vajaat 5km kotipihasta taas kotipihaan ja suurin osa lenkistä on ihanan rauhallista metsätietä. Tie on uusi ja näin ollen pintahiekka on vielä aika pehmeää, mutta ompahan vähän enemmän vastusta vaunuja työntäessä.

Huomasin jo toissa viikonloppuna, että en ole vielä toipunut sektiosta ihan entiseen kuntoon. Olemme mieheni kanssa olleet nyt kaksi viimeisintä viikonloppua vanhempieni luona mustaviinimarjoja puimassa (siis tekemässä tätä). Seistaan pitkään aika ajoin pahastikkin rytkyttävän koneen kyydissä (minä vielä ehkä maailman huonoimmilla länäpohjatennareilla), sorkitaan marjoista hämähäkit, lehdet, oksanpätkät, luteet ym. pois ja mätetään päivästä riippuen useampia satoja 7-12kg:n marjalaatikoita ei-niin-ergonomisissa työasennoissa. Kyllä sektiosta selviytynyt mahanahka ja vatsalihakset olivat aika koetuksella. Voimat loppuivat myös pikemmin kuin "ennen vanhaan". Viime viikonloppuna teimmekin äitini kanssa vaihtoa lapsenvahtimisen ja puinnin suhteen, etten vaan vahingossakaan säre itseäni. Pakko se vaan on uskoa, etten olekaan super-nainen, joka 9 kuukauden raskauden ja sektioon päättyneen synnytyksen jälkeen olisi jo näin pian entisessä kunnossa. Pitänee olla itselleen armollinen, vaikka enimmäkseen tekisi mieli ruoskia itseni treenaamaan ja raskaampiin töihin vaan.

Päiväuniraivotar.

Onkohan tässä 3kk kohdalla joku erityinen kiukuttelu-vaihe?

Jok'ikinen päivä olemme samassa tilanteessa: lapsi herää, saa kuivat vaipat ja syö hirveästi huitoen ja päätään pyörittäen. Sylitellään sohvalla, lapsi kellii vähän aikaa lattialla lelujensa parissa hyväntuulisena hihkuen ja virikkeitä seuraillen, syön aamupalani joko lattialla tai otan lapsen sitterissä keittiönpöydälle seurustelemaan, alkaa silmien nuhjaus ja nälättääkin, syödään ja tarjotaan nukkumaan - ei onnistu, huudattaa vain, ei edes kunnon itkua vaan ihan selkeää kiukuttelua ja juonimista. Laitan lapsen sänkyyn, hyssyttelen ja rauhoittelen, haen lisää maitoa,sylitellään ja rauhoitellaan. Lapsi ei ole tyytyväinen sylissä, sängyssä, tutin kanssa, ilman tuttia. Lopulta lapsi äksyää itsensä uneen tai ottaa tainnuttavan maitoannoksen jo puoliunessa, joskus voi myös nukahtaa suoraan sänkyyn, mutta siihen tarvitaan juuri oikea mielentila, toisinaan paras lääke on tuoda olohuoneen lattialle leikkimään ja sitten kiukku ja väsymys katoavat kuin taikaiskusta. Joskus tätä rumbaa jatketaan ihan hyvä tovi ennen kuin päästään molempia tyydyttävään lopputulokseen. Toisinaan teen "paniikki"ratkaisun ja pakkaan lapsen vaunuihin tai turvakaukaloon ja lähden kevelylle tai ajelulle, koska tiedän sen toimivan varmasti ja tainnuttavan lapsen uneen.

Yöunille Justiinan saa useimmiten melko helposti; iltamaito naamariin ja lapsi nukahtaa jo pullolle tai viedään hereillä sänkyyn, laitetaan uniriepu kainaloon, vedetään Paul Ankka soittelemaan tuutulaulua ja avot - siellä lepää!

Mikä on tämä päiväuniraivotar, joka valtaa muuten niin aurinkoisen lapsemme? Lapsi ei vaikuta kipuiselle, ei pieruiselle, päällä on kuivat vaipat, syöty on... Onko kyseessä hampaat, kun viime aikoina on ollut paljon kuolaamista ja nyrkin (tai minkä tahansa muunkin) syömistä? Onko tämä vain joku kehitysvaihe, joka loppuu aikanaan?

Olen koettanut selkeästi väsyneeseen lapseen sekä silittelyä ja hyssyttelyä, sänkyyn jättämistä, kuljettelua ympäriinsä, mutta en ole hyvää konstia vielä löytänyt tai ainakin se oikea konsti on joka päivä erilainen.

Tytön tylleröinen.

Kotipuutarhan herkut ja muut hömpsötykset.

Klikkaa pois!

Kävijämittari se vain rullaa koko ajan suurempiin lukemiin, muttei itsensä paljastaneita lukijoita ole vieläkään kovin monia; muutaman tiedän lukijalistalla olevien lisäksi. Aion tehdä nyt sen, minkä olen havainnut joitamien muidenkin bloggaajien tekevän; laitan sivupalkkiin "luen anonyyminä"-kyselyn, jotta olen edes jotenkuten kärryillä todellisesta lukijamäärästä. Ehkä tämä taas jollain tapaa liittyy siihen, että murjonko blogini uuteen kuosiin ja vähemmille silmille vai jatkanko entisellä linjalla.

Rohkeasti vaan klikkaamaan jos arvelet, etten minä tiedä sinun lukevan blogiani!

Neuvolointia neulatyynynä.

Käytiin eilen Justiinan 3kk-neuvolassa. Varsinainen terkkari oli lomalla ja meidät otti vastaan harjoittelija, jonka kanssa löysimme melko hyvin yhteisen kielen, muttei kuitenkaan tunnu olevan sen oman terkan voittanutta. Ensi kerralla sitten päästäänkin tutun tätin käsittelyyn ja neuvolalääkärinäkin tulee toimimaan entinen omalääkärini, jonka kanssa jutut luistavat myös mitä mainioimmin. Olen ollut tekemisissä parin terkkariharjoittelijan kanssa ja ikävä kyllä en ole ollenkaan vakuuttunut. Toki ymmärrän sen, että nuorten pitää tehdä töitä jotta kokemus karttuu, mutta heidän neuvonsa ovat aina jokseenkin kirjaviisaan oloisia; sehän on selitettävissä tosin sillä ettei heillä ole vielä omakohtaista kokemusta. Vakkariterkkarini ei tuijota vain kirjan ohjeita vaan tuntuu luottavan enemmän siihen, että lapsen voi kasvattaa hyväksi ihmiseksi muutenkin kuin yhdellä tietyllä kaavalla.

Justiinan kehitys on mallillaan; hyvin jaksaa kannatella päätään, seuraa leluja katsellaan, heijasteet ovat lähes hävinneet, kujertaa, juttelee ja hymyilee. Kaikkia temppuja ei neuvolassa kuitenkaan esitelty, kun neiti oli hiukkasen väsynyt ja nälkäinen kotona unta vastaan käydyn viivytystaistelun vuoksi; ei päässyt yllättämään, että jonnekkin lähtiessa vedetään herne nenään ja ei suostuta nukkumaan.

Kaulapoimuja käskettiin seuraamaan vielä entistäkin tarkemmin vaikka jo nyt putsaamme ne päivittäin mahdollisesti useammankin kerran. Olivat eilen aika hautuneet, mutta yön yli olleen talkin ansiosta poimut olivat tänään jo ihan hyvässä kunnossa. Muun sortin moitteen sijaa ei terkkariharkkari löytänyt.

Painoa on kertynyt tähän mennessä hienot 6570g (5590g) ja pituutta 62,8cm (57,5cm), päänympärys on 43,2cm (41,5cm). Suluissa on 2kk neuvolan mitat vertailun vuoksi. Pään mitta kulkee todella hienosti omaa käyräänsä pitkin, mutta on paljon "normaalia" suurempi; saa nähdä mitä lääkäri sanoo 5kk käynnillä. Pituus on keskiarvon yläpuolella ja paino keskiarvon tietämillä, saisi olla kuulema enemmänkin pituuteen nähden; kuinkahan monet lisäpoimut kaulasta löytyisikään jos painoa olisi vielä lisää?

Väsymys ja nälkäisyys eivät ainakaan helpottaneet rokotustilannetta. Ensin tyttö Justiina sai suuhun rotavirusrokoteaineen ja sen jälkeen piikit molempiin reisiin. Itku oli aivan valtava, kovempi kuin ikinä ennen. Minuakin alkoi melkein itkettämään, kun tyttö itki niin lohduttomasti. Sain puristaa Justiinaa todella lujasti itseäni vasten ja pidellä toisella kädellä rokotettavaa jalkaa paikoillaan, ettei vain tulisi liikahduksen takia vahinkoja; paljon tyttö vastaan vänkäsikin ja minä pelkäsin koko tytön menevän rikki napakan puristuksen vuoksi. Piikit saatiin kuitenkin ongelmitta annettua ja itkukin loppui siinä vaiheessa, kun tyttö pääsi takapenkille kaukaloonsa nukkumaan. Vähänhän tuo reisiään aristi eilen, mutta tänään en ole huomannut mitään. Nukkumaan mennessä annoin supon, ettei kuume pääse yöllä kohoamaan varkain ja tänään annoin toisen päiväunien jälkeen, kun oli neiti valahtanut niin järjettömän kalpeaksi ja jotenkin huteran oloiseksi. Kuumetta ei ole ollut, eikä enää tänään mitään muitakaan oireita; ehkä tyttö nukkuu enemmän kuin normaalisti, mikäli se edes tuon unikeon suhteen mahdollista.

Kuumeen suhteen terkkari antoi hivenen erikoisen ohjeistuksen. Olen aina ollut siinä käsityksessä -vielä tänäänkin- ,että pyllystä mitattuna ruumiinlämpö on aina korkeampi kuin kainalosta mitattuna ja vielä 37,7 olisi täysin normaalilämpöä. Terkkari kuitenkin koitti minulle vakuuttaa, että takamuksesta mitattuna pätee sama kuin kainalosta mitattuna; siis yli 37 astetta olisi jo lämpöä. Olen tällä kertaa luottanut nettineuvoihin enemmän kuin terkkariharkkariin ja tullut siihen tulokseen, että jos pyllylämpö on alle 38 astetta, niin ei vielä ole mitään hätää. Omituista vain, että miten terkan neuvo oli moinen.

Seuraava tarkastus olisi siis edessä 5kk iässä; sitä odotellassahan tyttö ehtii kasvaa ja kehittyä ihan valtavasti.

Mökkihöperö.

Tänään tuli romahdus ja stoppi. Hetkellisesti en vain enää jaksanut. Tiedän, että kaikki olisi vain itsestä kiinni, mutta ei tämä asia nyt ihan niin yksioikoinenkaan ole. En ole käynyt ihmisten ilmoilla koko viikolla. En ole oikeastaan päässyt päivisin edes suihkuun. Kun Justiina valvoo, vaatii hän lähes jakamattoman huomion. Kun hän nukkuu, siivoan kotia - en vain ymmärrä miten voimme joka ikinen ilta aiheuttaa kaaoksen päivällä järjesteltyyn kotiin. Pitäisi osata ummistaa silmät sotkulta; vai "sotkulta"?. Pitäisi käyttää lapsen uniaika itsensä hyväksi edes kerran päivässä. Pitäisi vain ottaa ja lähteä käymään kauppareissulla tuulettumassa. Taisin tosin olla edellisenkin viikon kotona. En vain näköjään enää yksin uskalla lähteä minnekkään. Ensi viikolla on onneksi jo pakko lähteä hierojalle ja neuvolaan; lupaankin luuhata kylällä vaikka ihan huvikseni karkottamassa mökkihöperyyttä.

Miten entisestä kyläluudasta on tullut tällainen kotiporsas?

Nyt kun pihatyöt ovat helpottaneet, niin aloin siivoamaan kaappeja ja muuttamaan huoneiden järjestystä. Ilmeisesti minulle on kehkeytynyt joku tekemisaddiktio; en osaa olla tekemättä mitään. Väsytän itseni ihan vain omalla tyhmyydelläni ja jukuripäisyydelläni. Olen huomannut, että verottaja on jo iskenyt. Nukun ihan laittoman pitkiä yöunia (10-12h) ja silti olen kuin zombi. Laahustan ympäriinsä ja ruoskin itseäni tekemään miljoonaa asiaa lapsenhoidon ohella.

Olen idiootti, tiedän sen.

Kitinää & Kasvua.

Aivan hetki sitten pieni tyttäremme oli niin pieni, ettei ymmärtänyt itkeä kuin nälkäänsä ja vähän purnata väsymystään. Silloin minusta tuntui, että onkohan tässä nyt jotain mätää, kun vauva ei itke sitten yhtään; toki olin iloinenkin helposta lapsesta. En voisi vieläkään sanoa ettei lapsemme olisi muka helppo tapaus, mutta vaikkapa kuukaudentakaiseen verrattuna kitinä on lisääntynyt merkittävästi. Tyttö osaa vaatia ja olla kärsimätön. Hän osaa kitistä kelin vuoksi, hän osaa huomiohuutaa, jos nälkä yllättää ja pulloa ei näy sekuntiin tulee megaparku. Useimpina päivinä kitinät ja natinat ovat mielestäni hellyttävä merkki tytön kasvusta ja luonteen kehityksestä, mutta toisinaan taas kaipaan sitä pikkuvauvaa, joka ei juurikaan mölissyt. Mitään tässä ei ainakaan tarvitse koettaa tehdä; olemme tänään lähdössä viikonlopuksi reissuun ja voitte muuten uskoa, että oli hankala saada tavarat pakattua ja koti lähtökuntoon.

Muutenkin tyttö on kehittynyt huimasti. Pienet kädet osaavat jo toisinaan tarttua esineisiin kiinni, mahalleen kääntyminen on ihan pienen opettelun takana ja mahallaan ollessa niskat jaksavat kannatella pään mainiosti. Juttuja on koko ajan lisää ja tänä aamuna pidettiin hihkumisharjoituksetkin. Myös nauruun on tullut pienenpieni kiherrysääni mukaan. Kun kanniskelen Justiinaa kotona, niin mikään pikkuvauva-asento ei enää kelpaa matkustamiseen; tyttö haluaa mieluiten olla kasvot menosuuntaan päin tai kurkkia olen yli; mitä kunhan ei selällään. Justiina tutkii jo innolla kaikkea sekä silmillään, että kopeloimalla. Olen ihan tietoisesti esitellyt hänelle erilaisia tavaroita ja näyttänyt millaisia ääniä niistä lähtee ja mille ne tuntuvat käteeen. Ihana pieni kehittyjä!

Justiina ei enää kokonsakkaan puolesta ole mikään pikku-vauva - tai sille se minusta tuntuu. Tyttö on hurjan pitkä ja vantterakin. 9. päivä on seuraava neuvola; jännityksellä odotan. 56cm bodyt sain jo hylätä, yöhaalaritkaan eivät ole enää mukavan väljiä, mutta housut ja potkarit vaikuttavat sopivilta. Onko tyttö siis tullut persjalkaiseen äitiinsä vai onko housut aina vähän reilumpia lastenvaatteissa?

Nyt kun olen saanut auton pakattua, kodin lähtökuntoon ja jopa tänne rykäistyä tekstinpätkän, niin voin hyvillä mielin toivotella mitä maireinta viikonloppua kaikille ja poistua perheineni viikonlopuksi W.A.S.P.:in, erään tietyn grillikatoksen ja hyvässä seurassa vietetyn ajan pariin!

Veikkaa & Voita!

Kaikki joukolla osallistumaan ja veikkamaan, koska Jii ja hänen puolisonsa saavatkaan perheenlisäystä! Klikkaa itsesi arvontaan TÄSTÄ!!

Ikäkriisejä ja hyvinvointia.

Täytin vajaa viikko sitten 25 vuotta, jonka johdosta koin ennen syntymäpäivääni valtavan ikäkriisin. Kriisi kuitenkin meni ohi, kun syntymäpäiväni aamuna peilistä ei katsonutkaan yhtään sen rupsahtaneempi yksilö, vaikka niin olin etukäteen pelännyt. 25 vuotta tuntui etukäteen hirveän isolle luvulle; 1/4 100 vuotta; aikuisen ihmisen ikä. Nyt tuntuu vain sille, että ikäkriisi juonti juurensa kysymysmerkkinä leijuvasta tulevaisuudesta. Pitäisi varmaan olevinaan tietää mitä tässä elämässä tahtoisi tehdä, mutta minä tyttö se vaan seilaan tietämättömyyteni lautalla etsien sopivan uran satamaa johon lauttani lykätä. Olisihan noita vaihtoehtoja, kun vain keksisi oman juttunsa. Yhtenä kynnyskysymyksenä on myös se, että alanko tekemään mitä itse haluan vai mikä on järkevää. Valitsenko työn vai opiskelun? Jäänkö hoitovapaalle vai vienkö lapsen talvella hoitoon? Tuntuu, että kaikki muut 25-vuotiaat ovat jo luoneet uran ja tavoitteet elämälleen. Luotan siihen, että intuitioni toimii tässäkin asiassa ja koen jonkin sortin AHAA-elämyksen jossain vaiheessa.

Sen kunniaksi, että vanhenin noinkin kunnioitettavaan ikään aloin myös ajatella omaa hyvinvointiani. Päätin, että vuodessa lähtee kiloja mielellään 16, mutta tyydyn hiukan vähempäänkin. Tätä varten ostin itselleni lahjaksi uuden polkupyörän, jolla voin kuin huomaamattani karistaa liikakiloja. Vanhempani antoivat myös synttärilahjaksi rahaa kaksipyöräistä varten. Kun mies tulee töistä, minä lähden lenkille; Kunto nousee ja saan omaa aikaa. Saa nähdä miten laihdutusmissioni käy, mutta ei pyöräily ainakaan tilannetta huononna.

Taannoin hommasin itseni optikolle jatkuvien huimauksien ja päänsärkyjen vuoksi. Nyt nenälläni nakottaa hajataittoa korjaavat lasit Guessin kehyksillä; sain samaan hintaan myös vahvuuksilla olevat aurinkolasit Voguen kehyksillä. Totutteluahan tämä vaatii aikalailla, mutta eipä ole pyörryttänyt juurikaan ja harvat päänsärytkin tuntuvat johtuvan nyt silmien totuttelusta laseihin.

Olen siis lopultakin ottanut itseäni ainakin hetkellisesti niskasta kiinni ja tehnyt jotain hyvinvointini eteen; tähän asti olen vain lipunut voiden välillä hyvin ja välillä huonommin. Olenko siis vanhetessani viisastunut myös oman kroppani avunhuutojen suhteen?

Viikonloppuvapaa.

Meiltä kaapattiin lapsi perjantaina mieheni kummin toimesta. Hyvä niin; tuli vietettyä aivan mahtava viikonloppu.

Meitä kuumotti jo aiemmin viikolla pääsy eräille isommille kekkereille jotka täällä järjestetään ja kovasti näytti sille ettemme ainakaan yhdessä pääsisi lähtemään. Kävipä kuitenkin niin, että miehen kummin perheen hakiessa meillä hoidossa ollutta koiraansa heitin ihan vitsillä "Koirahan oli meillä viikon, niin mitenkäs olisi lapsi vaihdossa teille kahdeksi päiväksi?". Myöntyvä vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä ja pienen pohdinnan jälkeen pistettiin Justiinan tavarat kasaan ja tyttö matkaan. Olihan se aluksi haikeaa, mutta tiesimme lapsen olevan hyvässä hoidossa ja vaihdoimme näin ollen vapaalle.

Perjantai-iltana saunoimme meillä yhden kaverin kanssa ja otimme vähän pohjia takaterassilla. Kävimme myös siellä kyläkekkereillä (joskin kyllä sen verran myöhään, että hulinat oli jo aika ohi) vähän syömässä, juomassa ja äimistelemässä. Olimme myöhän lähtöajankohdan vuoksi liikenteessä melko vähän aikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi. En kuitenkaan enää nykyään viihdy väenpaljoudessa pitkiä aikoja.

Lauantaina päätimme jättää miehen kanssa kyseiset kekkerit väliin ja lähdimme rengasmatkalle; petikamppeet peräkonttiin, takapenkit nurin ja nokka kohti tuntematonta. Kävimme tutustumassa Pohjois-Karjalaisiin maisemiin, jotka olivat aikas komeita ja erilaisia kuin Savolaiset metsät. Oli ihan mahtava taas vain ajella sinne minne sielu vie ja viettää aikaa miehen kanssa kaksin. Kilometrejä tuli n. 800 koko reissulla ja parhaina paloina näiltä kilometreiltä mainittakoon Joensuulainen kesäravintola, huikean suuret mäet, rajan pinnassa olevat jokseenkin ränsistyneet pihapiirit (ihan kuin olisi saanut jotain esimakua venäjästä) ja ehdottomana ykkösenä Koli.

Irtiotto normaalista arjesta tuli tarpeeseen, vaikken sitä aiemmin ollut tajunnutkaan. Onneksi lähipiiristämme löytyy näitä luotettavia lapsenhoitajia, niin tällaiset irtiotot onnistuvat vielä jatkossakin. Kyllä isi ja äiti tarvitsevat kahdenkeskeistäkin aikaa.

Justiinan matkassa.

Justiina on kehittynyt valtavasti parissa viikossa. Vallan valloittava tyttö kaikessa iloisuudessaan. Nyt tiedän mitä tarkoittaa tunne kun sydämessä läikähtää omaa lastaan katsoessaan. Onhan tyttö ollut alusta asti ihana ja rakas, mutta tuntuu että mitä enemmän "järkevälle ihmiselle" hän vaikuttaa, sitä enemmän häneen rakastun.

Nyt Justiina istuu sitterissä ähisemässä ja tutkailemassa lelukaaren nalleja. Kädet käyvät mahdotonta tahtia, että saisi nalleihin vähän eloa ja jos vain käden mukaan sattuu nalle jäämään niin suuhunhan se on vietävä. Muutenkin lelut ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla; enää ei siis ole luvassa pelkkää möllötystä vaan niitä ihmetellään, niille jutellaan, ne pitää koittaa syödä ja niitä huidotaan.

Justiina on alkanut olemaan hereillä hirveän pitkiä pätkiä ja silti pysyy pitkään hyväntuulisena. Oikeastaan tyttö ei kiukuttele muuta kuin väsyneenä. Kunnon yöunet vaikuttanevat tähän asiaan ratkaisevasti. Nyt parin viikon aikana syömättä nukutut yöt ovat lisääntyneet huimasti ja yöunien pituus on kasvanut myös. Viime yönä Justiina nukkua hurotti 13 tuntia yhtä kyytiä, toissayönä 11 tuntia. Olemme alusta asti saaneet nukkua hyvät yöunet miehen kanssa, mutta nyt yöt ovat yhtä unelmaa.

Nauru on Justiinalla herkässä. Mahtaa tulla melkoinen rätkättäjä, kun vain saa ääneen kokonaan mukaan nauruun; ollaan jotain melko naurumaista jo kuultu, muttei kunnon naurua kuitenkaan. Valloittavaa on nähdä lapsen riemu, kun aamulla nähdään ekan kerran tai kun mies tulee töistä kotiin ja tyttöä tervehtimään.

Pää pysyy jo pitkiä aikoja pystyssä lattialla mahallaan ollessa ja selkäasennosta mennään kyljelleen aika rivakasti; pian ehkä mahalleenkin, kun tyttö on alkanut pönkeämään itseään sen verran mutkalle kyljellä ollessaan.

Tyttö sai nimenkin lauantaina, mutta sen jätän pimentoon niin pitkään, kun blogini ei ole salasanan takana. Kovin sukulaiset nimeä kehuivat ja kaikkien mielestä tyttö on ihan nimensä näköinen. Ristiäiset onnistuivat mainiosti vaikkakin paikallinen seurakuntakoti oli todella kuuma. Emäntä hoiti kattamisen, tarjoilun, siivoamiset, siis kaiken. Ihanaa, kun ei tarvinnut itse kuin hommata kakut ja muut syötävät ja tulla paikalle.

Maanantaina kävimme 2kk neuvolassa ja kaikki oli vallan hyvin. Justiina sai rotavirusrokoteaineen suuhunsa ja hyvää näytti olevan. Neuvolatäti kehui, miten hyvänä on saatu taipeet pidettyä helteistä huolimatta ja pyllyn punoitukset poissa. Talkkia käytämme joskus ja sinkkivoidetta olen sipaissut kankkuihin kahdesti eli taitaa olla luonnostaan hyväihoinen tyttö. Jänteväksi tyttöä kehuttiin taas ja muutenkin hyvin kehittyneeksi. Pituutta oli 57,5cm, painoa 5590g ja päänympärys oli 41,5cm. Kasvu on siis hiukkasen hiljentynyt alkuajoista, mutta se on kaiketi ihan normaalia.

Lähden pikkuiitan kanssa pitämään lattiatreeniä, kun nyt tuntuisi taas virtaa riittävän ja hyväntuulisuutta myös.

Helle hellii.

Salasanan taakse siirtyminen on nyt hiukkasen jäissä. En tiedä, alanko kirjoittamaan blogiani yhdelle ihmiselle; kuulostaa kummalle. Joten odottelempa nyt sitten lisäviestejä ja kirjoittelen samalla entiseen malliin. Jossain vaiheessa sitten päätän jatkanko blogia salasanan takana paljastaen enemmän vai kirjoitanko edelleen tänne suojaamattomasti tiettyjä asioita "pimittäen".

Mutta päivän aiheeseen. On hitto soikoon hyvät kelit. Aivan mahtavat. Tokihan tuolla ulkona kuumottaa ja hiottaa, mutta ei nyt kuitenkaan liiaksi asti. Nyt kun jälkitarkastuksenikin on ohi ja uintilupa kunnossa, niin mikäs tässä ollessa. Helle tosin on tuonut mukanaan valtavan määrän paarmoja, mutta en ole antanut niiden häiritä paljoakaan. Teen hoitokoiran kanssa pihatöitä aina kun saan tytön unille.

Mansikat kypsyvät muutamassa rivissämme hurjaa vauhtia ja Olenkin jo saanut pakkaseen ihan kivan määrän säilöttyä. Ajattelin vielä jokusen litran pakastaa ja sitten loput keitellä mehuksi. Kasvihuoneessa on aivan mahdoton meininki (ainakin verrattuna viime vuoteen, jolloin emme juurikaan kypsiä tomaatteja saaneet ja oikeastaan muuta emme edes kasvattaneet); tomaatit, paprikat ja chilit tuottavat jo satoa, kurkkukin aloittelee ja salaatti kasvaa hyvin. Kasvimaalla maissi ja kaalit ovat jo alkaneet tuottaa satoa myös, kurpitsa aloittelee kukintaa ja sipulit paisuvat. Herne taitaa nyt pudota kyydistä, mutta saahan noita torilta. Kukka-asiat meni vähän niinkuin reisille, mutta en kyllä niihin millään tavalla panostanutkaan, kunhan tehdä räiskäisin jokusen hätäisen kukkaratkaisun; ensi kesänä sitten paremmalla onnella ja ajalla.

En ole löysäillyt tai ottanut aurinkoa lainkaan ja silti piha tuntuu olevan jatkuvassa kaaoksessa (vai onko tämä vain minun pääni sisällä). Hommia olisi vaikka miten paljon, mutta kädet ja aika eivät vain riitä. En kuitenkaan miestäkään viitsi passittaa töiden jälkeen koko illaksi pihatöihin. Tosin empä usko, että kukaan olettaakaan minulla olevan aikaa pitää vielä puolenhehtaarin piha&puutarha huippukunnossa lapsenhoidon ohella. Kun vain muistaisin itsekkin olla itselleni armollinen.