Kaamos.

Kaikista lupauksistani ja itseni kannustamisesta huolimatta olen taas lojunut viimepäivät -jopa viikot- jossain märehtimisen alhossa. En ole jaksanut oikein tehdä mikään, mikään ei ole huvittanut. Koetan keksiä tekosyitä tällaisen "luvallisuuteen". Koetan olla hirmu pirteä ja seurallinen. En kuitenkaan jaksa.

Pieni riita miehen kanssa viikko sitten puhdisti ilmaa ja mieliala onkin sen jälkeen ollut parempi. Jatkuva pieni ketutus on minusta huomattavasti ikävämpi vaiva kuin jonkinasteinen perheriita. Nyt olen taas viimeisen viikon jaksanut olla hyvä vaimoke ja kärsivällinen äiti. Tai ainakin olen sujuvasti osannut esittää olevani. Kuitenkin jokin osa minusta -joinain päivänä suurikin osa- tahtoisi paeta paikalta, muuttaa johonkin city-asuntoon viettämään sinkkuelämää ja elämään vain minua itseäni varten.

Elämäni on ihanaa ja tunteeni perhettäni kohtaan todella syviä, mutta toisaalta välillä riipii syvältä, kun on päättänyt luopua itsenäisyydestään.

Tämä on kai ihan normaalia.

Tuo lapsi ei syö. Miten sen saa pysymään minkään maailman käyrillä, jos syöminen on yhtä teatteria? Justiina tekee juurikin kaikkea muuta kuin syö. Pää pyörii kuin pöllöllä ja kaikki muu kiinnostaa. Muutaman lusikallisen saan lapattua suuhun, jos tyttö kiinnostuu vaikka omaan käteen annetusta lusikasta tai leipäpalasta. Omaan käteen annettu asia kuitenkin lentää lattialle alta aikayksikön ja sitten taas veivataan päätä ja huidotaan lusikkaa kädellä pois. sormiruokaakin on kokeiltu, mutta eipä se jaksa kiinnostaa juurikaan kauempaa. Maitoakaan ei olla saatu menemään edes puolta litraa päivässä, joka kaiketi olisi minimisuositus tuon ikäisillä.

Onko tulossa lisää hampaita? En tiedä, ikenet eivät ainakaan näytä vielä sille. Liittyykö tämä malttamattomuuteen ja muiden uusien asioiden opetteluun? En tiedä, mutta syödessä pitää kyllä kikkailla suun äänillä ja koettaa päästä syöttötuolista ylös.

Voin sanoa, että pinnaa on pitänyt venyttää jo aika paljon. Vajaan tunninkin kun istuu yhtä ateriaa Justiinalle syöttämässä ja tulos on alle puoli purkillista sosetta entiseen yli purkilliseen verrattuna, niin väkisinkin loppuu konstit kesken.

Kuukauden kuluttua pääsen siis taas hakemaan neuvolasta paskaa niskaan sen vuoksi ettei paino ole noussut tarpeeksi. Oma paino tässä sivussa kyllä nousee, kun tarpeeksi alkaa ketuttamaan.

Tänään.

Kiitos Joulupukki, kun toit meille monitoimikoneen; leipominen oli kerrankin tosi kivaa!

Kiitos joulupukki, kun toit Mega-nallen; Justiina viihtyi sen kanssa mainiosti sillä aikaa, kun mamma leipoi!

Mielen päällä.

Eilisen neuvolan jälkeen olen vain ollut puulla päähän lyöty ja soimannut itseäni. Justiina ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta lainkaan ja painoakin oli tullut vain 60g. Polo on varmasti ollut salaa nälkäinen, muttei ole vain kitissyt siitä ja minä en ole tajunnut. Hänelle on varmasti joku allergia tai ruoansulautumishäiriö jota en ole huomannut. Tämä on aivan varmasti minun syytäni ja nyt olen huono äiti, joka ei huolehdi lapsensa ruoansaannista.

Kenkä puristaa myös synnytyksestä. Tätä olen miettinyt muutenkin paljon ja erään henkilön postaus sai minut tätä miettimään vielä lisää. Miksi en saanut synnytettyä Justiinaa alateitse? Miksi epäonnistuin? En kestänyt ponnistuttamisen tunnetta ja sain sitten luvan ponnistaa liian aikaisin (olihan tähän lisäsyynä Justiinan huonot sykkeet). Lapsi ei ollut laskeutunut synnytyskanavaan ja ponnistaessani jäi jumiin häpyluuni taakse. Sektioon lähdimme, kun lääkäri totesi ettei lapsi mahdu tulemaan ulos. Ensin hätäsektion nimikkeellä alkanut leikkaus tyssäsi siihen ettei minulle saatu enää selkään puudutetta. Viimeiset muistikuvat ovat lääkärin kertomat asiat nukutuksesta ja pystyviillosta.

Pimeys.

Näin tyttäreni vasta 4-5 tuntia myöhemmin. Olin niin kovassa lääkepöllyssä etten muista tilannetta kunnolla. Minuun koski niin lujaa, etten voinut ajatella muuta. Tunsin itseni hakatuksi, sairaaksi. Olin kuin huumeissa oleva zombie. Pidin tytärtäni pienen hetken. Ei imetysyritystä. Yksi valokuva. Voimat loppuivat. Sen jälkeen makasimme Justiinan kanssa puoli päivää tokkurassa vierekkäin olevissa vuoteissamme. Hoitajat kävivät meitä katsomassa ja ruokkimassa. Illalla aloin jo tajuamaan, että nyt olen äiti ja minun pitää voittaa kipuni tuon pienen ihmisen tähden.

Minusta tuntuu, että on minun vikani ettemme saaneet yhteistä synnytyksen jälkeistä hetkeä. Ettei tyttäreni saanut rintaa heti kun tuli ensimmäinen nälkä. Että mieheni joutui tuskissaan odottamaan meitä ja aloittamaan vanhempana olemisen "yh-isänä". Miksi minä tunnen näin vaikka tiedän, ettei se ole minun vikani. Tiedän, että tilanne vaati tuollaisia toimia ja oli meille molemmille parhaaksi.

Pikkuakan potretit.

Miksei mieli lennä?

Nyt ei enää jaksa möyriä täällä jossain yleisessä mutakuopassa. Ensi viikolla on pakko taas ottaa niskasta itseään kiinni ja alkaa tekemään jotain tälle mielensä virkeydelle, olkoon lääke sitten vitamiineissa, kyläluutimisessa tai lenkkeilyssä. Pää tahmoo jo ties kuinka monetta viikkoa, mieli on alavireinen ja peilikuva karmea. En muista tai ymmärrä mitään, olen epäsosiaalinen ja tylsä. Ehkä nyt menee jo hiukan pirteämmin kuin viikko sitten, mutta ei tässä vieläkään kehumaan pääse. Joulua edeltävät viikot ja niiden mukanaan tuomat kiireet laukaisivat tämän karsean olotilan, miten pitkään liene jatkuukaan. Kyllä tämä tästä, sanon itselleni jo sadatta kertaa ja luotan huomisen vaunulenkin pudottavan mössöpääni ojanpenkalle.

Lisätyötä käsille ja jaloille, mutta iloisia hetkiä mukanaan tuova juttu; Justiina treenaa kovasti tukea vasten nousua eli äidin tarkkoja silmiä ja suukotuksen parantavaa voimaa tullaan tarvitsemaan lähitulevaisuudessa runsaasti.

Pieni ihminen suuressa maailmassa.

Justiina seikkailee nykyään ympäri taloa todella omatoimisesti. Tyttö kulkee jollain omalla tyylillään joka on jotain konttauksen ja ryömimisen välimallia, näyttää lähinnä armeijan tetsaukselle lukuunottamatta pystyssä olevaa päätä ja korkealla edestakaisin viuhtovaa pyllyä. Hän vaeltaa ympäri taloa lähes näytteän ilman päämäärää harhailevalle; matkalla tosin pitää koettaa josko pesuhuoneeseen voisi mennä kissanruokakupeille, syödä lattialta kaikki pienet roskat mitä löytää, salaisesti kosketella pistorasioita ja johtoja, kierähtää matkalle sattuvien lelujen kanssa jokunen painimylläys ja kaataa kaikki pystyssä olevat asiat (vaipparoskis, vessan roskis, lahjapaperirullakori, tyhjä pyykkikori, putkijalkajakkara ym.). Tätä edestakaisin haahuilua saattaa jatkua pitkäänkin. Enin kiinnostus leluja kohtaan on loppunut ja Justiinasta oikein huokuu maailmanvalloitusinto.

Konttauksenkin opettelu on ihan hyvässä vauhdissa, mutta Justiinan mielenkiinto sitä kohtaan ei ole ihan hirvittävän suurta, kun tetsaamallakin pääsee tosi joutuin joka paikkaan. Tyttö hakee välillä omatoimisesti konttausasennon ja alkaa nytkymään siinä, mutta sen pidemmälle emme ole vielä edenneet (tätäkin on tehty kohta jo viikkoja).

Taitaa käydä niin, että tyttö nousee tukea vasten pystyyn ennen kuin oppii konttaamaan. Kova on kytö nimittäin ylöspäin; makaavaa ihmistä vasten tai leluja vasten pitää nousta polvilleen. Jalat näkyvät myös kantavan hyvin jos tytön laittaa seisomaan vaikka sohvan selkänojaa vasten; itse hän ei kuitenkaan vielä seisomaan nouse vaikka kovasti siinä asennossa tykkää ollakkin. Ehkä tätä tilannetta kuvaa parhaiten se, että vielä ei ole joutunut pudottamaan pinnasängyn pohjaa, mutta se päivä voi koittaa milloin tahansa.

Istuallaan Justiina pysyy jonkin aikaa ilman tukea, mutta ei nouse vielä itse istumaan. "Poseerausasennossa" kenottaa kyljellään, mutta eipä juuri muita istumaannousemisen merkkejä ole havaittavissa. Usein konttausyritykset tai jonnekkin korkeampaan (esim. taaperokärryyn) kiipeämisyritykset päättyvät puolella kankulla istumiseen ja käteen nojaamiseen.

Puheesta meillä ei ole vielä tietoakaan ja olemmekin tulleet siihen tulokseen, että ehkä lapsestamme tulee hevilaulaja. Tytöstä kuuluu lähinnä ärinää, murinaa ja öhkettä. Tät-tät-tää ja ättä-ättä ovat oikeastaan nykyään ainoat asiat mitä voi sanoa tavujen toistamiseksi. Kovia hittejä ovat nykyään myös suun maiskutus, kielen naksutus, kielen näyttäminen ja puhaltaminen päristen.

Seuraavalla neuvolareissulla pitää olla tarkkana, että mitä tulee puhuttua Justiinan syömisistä, kun on tullut annettua leipää, pullaa, aikuisille tehtyä ei kovin maustettua jauhalihapastaa, hapankorppua, riisikakkuja ja muita mukavuuksia. Pastassa oli vielä käytetty normaalia ruokakermaa, mutta sitä oli häviävän pieni määrä suhteessa pastan määrään ja eipä tuo Justiinan maha siitä huonoakaan tainnut tykätä. Enkä usko, että se leipienkään syöminen kovin paha juttu on, kun sitä menee ehkä puolikas pala päivässä. Joulupöydän antimista Justiina taisi saada vain leipää ja hitusen kinkkua.

Justiina ei pahemmin joulusta tai uudesta vuodesta välittänyt. Joulupukki oli aika pelottava ja joulukuusesta oli kiva käydä varastamassa yksi pallo. Muuten tyttö keskittyi vain paria vuotta vanhemman serkkunsa toimien seuraamiseen sekä aikuisten hurmaamiseen ja syliin hinkumiseen. Joulusaunassa käyminen oli aika jännää. Justiina sai joulun jälkeen hirmuisen stressin, kun vieraat lähtivät ja isi meni töihin; meni muutama päivä äidille kiukutessa ja pitkiä unia vetäessä.

Ensi viikolla on neuvolalääkäri, jonne menoa jostain syystä jännitän ihan hirveästi. Onko Justiina kehittynyt tarpeeksi vai pitäisikö nyt jo osata kaikki temput? Onko painoa tullut tarpeeksi nyt kun maitoakin on saatu menemään paremmin (tästä oli viimeksi sanomista)? Onko kaikki muutenkin hyvin vai löytyykö jotain vikaa? Kummallista, sillä en ole koskaan ennen juurikaan jännittänyt.

Ja hauska juttu sinänsä, meillä ei ole vieläkään mitään rytmiä tai rutiinia. Justiina nukkuu, kun on väsynyt ja syö ollessaan nälkäinen. Yöunet ovat kutakuinkin vakiot ja ruokailuajoissa ei ole suuria heittoja, mutta muuten tässä torpassa mennään lapsentahtisesti. Hyvähän se on tehdä näin, kun äidilläkään ei ole mitään rutiineja, harrastuksia tai ylipäätään mitään järkeä päivissään.

Puulla päähän ja kissa pöydälle.

Kävikö nyt näin?

Yhtä juhlaa.

Onnea uudelle vuodelle rakkaat lukijani!

Joulukuulla kiireet verottivat sen verran tämän bloggarin elämää, etten ehtinyt kirjoittamaan juurikaan mitään. Ei sillä, että joulukuun aikaan mitään kovin mullistavaa olisi tapahtunutkaan. Seuraavana on tietopaketti joulukuusta meidän aikuisten kannalta, jonain toisena päivänä kerron Justiinan h-hetkistä.

Alkukuusta kävimme päivä Tukholmassa risteilyllä mieheni, siskoni ja hänen miehensä kanssa. Tietenkin risteily sattui siihen ajankohtaan, kun merellä myrskysi mukavasti; meni matka vähän harmaanaamaisena. Laiva myöhästyi jotakuinkin kaksi tuntia Ruotsin päässä, joka tarkoitti kahta tuntia vähemmän tutustua Tukholmaan. Kävimme vanhassa kaupungissa ja that's it. Ehkä niitä kaupunkien keskustoja ehtii nähdä vielä elämänsä aikana, mutta historiallisiin paikkoihin ei välttämättä tule niin usein tutustuttua. Olimme risteilyn aikalailla siivosti, vaikka muilla matkustajilla kyllä tuntui olevan kannat katossa. Laivamme oli Viking Mariella ja voin sanoa etten enää koskaan mene sillä minnekkään - laiva on varmaan karmein näkemäni ja kuulema vielä yleisesti käytössä abi-risteilyillä, joten lattiamatot lienee kuorrutettu oksella ja kaatuneilla drinkeillä. Enkä muutenkaan oikein ymmärrä mitä risteilyllä voi tehdä jos ei meinaa vetää päätään täyteen.

Itsenäisyyspäivän istua nakotimme kotosalla syöden hyvää ruokaa ja katsellen linnan pukuja. Ja oikeastaan seuraavat puolitoista viikkoa meni siinä, kun kuskattiin joululahjoja ties kuinka moneen eri paikkaan ties kuinka monena päivänä, ostimme marketeista lisää lahjoja ja valmistauduimme jouluun ruokaostosten, siivouksen ja koristelujen merkeissä.

Joulun vietimme meillä vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Ensimmäinen joulu jossain muualla kuin vanhempieni luona; oli vähän totuttelemista. Vietimme todella rennon joulun: en siivonnut mitenkään normaalia enemmän, emme valmistaneet juuri mitään ruokia itse, emme keksineet mitään muuta täytettä päiviimme kuin joulupukin vierailun ja mukavan yhdessäolon - siis me vain olimme rennosti ja mukavasti.

Kuten edellisestä postauksesta voikin lukea, palasimme joulun jälkeen jonnekkin pimeälle keski-ajalle (paitsi silloin ei ollut pakastimia tai vesipumppua aggregaateista puhumattakaan). Siinä koeteltiin jo tämän mamman hermoa, kun mitään ei voinut tehdä, koko ajan oli pimeää, lapsenhoidon lomassa piti kirmailla tankkaamassa aggregaatteja ja etsiä lisäkynttilöitä. Tuntui, että sähköt olisivat olleet poikki monta viikkoa ja kaikki tarvittavat tavarat hukassa koko ajan. Jos katkos olisi kestänyt vielä pidempään, niin olisin lähtenyt siskoni luo evakkoon Justiinan kanssa.

Eilen vaihdoimme vuotta hyvin pienellä ja sekalaisella porukalla. Lauloimme singstaria, pelasimme party-aliasta ja turisimme joutavia. Osa porukasta otti pienoiset mukit, osa vielä pienemmät, osa ei lainkaan. Minulla juili päätä ja vieraaksemme saapui eräs mielestäni melko rasittava henkilö, joten juhlatuuleni ei ollut mitenkään huipussaan. Emme ostaneet itse paukkuja ollenkaan (koska mielestäni ne ovat rahantuhlausta), vaan koitimme kuikuilla naapureitten ilotulitteita (joku oli kyllä laittanut rahaa palamaan ihan rutkasti väriloistosta päätellen). Tinoja valaessa sain jonkun pitkän jonka toisessa päässä oli ilmiselvästi miehen sukupuolielin, toisessa päässä häpyhuulet ja keskellä jokin outo kuoppa jossa oli pienen pieni helmi - erikoista, sanoisinko, tai sitten minulla on vain vähän omituinen mielikuvitus. Tarkoittaako tämä lisää lapsia?

En aio tehdä uuden vuoden lupausta tänäkään vuonna. Aion vain omalta osaltani koettaa tehdä tästä vieläkin paremman vuoden itselleni ja muille, kuin mitä edellinen vuosi oli. Mikään ei tosin voi muuttaa viimevuodesta sitä ihana tosiasiaa, että minusta tuli äiti.

Koitan nyt ponkaista uudella innolla uuteen vuoteen. Mieleni on ollut jokseenkin matala, johtuneeko pimeydestä ja joulukiireistä. Pitää koettaa terästäytyä ulkoilun suhteen, jota nyt on tullut harrastettua aivan liian vähän. Ehkäpä vitamiinipurkistakin saattaisi löytää virkeyden siemenen ja väsymyksen selättäjän.

Tällaisissa merkeissä kului siis vuoden 2011 viimeinen kuukausi. Saa nähdä mitä vuosi 2012 tuo tullessaan.