tiistai 15. marraskuuta 2011

Toiset on luotuja kulkemaan, toiset on...?

Niin mitä on?

"litteitä luonnostaan"? "läskejä luonnostaan"? Voinette arvata, että nyt tulee painavaa ja painoon liittyvää asiaa.

Onko ihminen lihava luonnostaan? Onko ihminen onnellisempi laihana? Onko laiha ihminen pääsääntöisesti lihavaa terveempi? Aion vastata näihin kysymyksiin oman näkemykseni mukaisesti.

Olen ollut kokoa 38-40/M joskus reilu puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt, 25-vuotiaana, yhden lapsen tehneenä kotiäitinä ja kahden kokin taloudessa kokoni on kahden äxän ällä, huikea 46-48. En koe, että olisin lihava luonnostaan, mutta olen lihava luonnollisesti. En ole lihonut minkään taudin takia, en ole ollut sairaalahoidossa tai jalka paketissa, jonka vuoksi olisin lihonut. Olen aivan itse, omaa mukavuudenhaluani, lihonut tällaiseksi mitä olen nyt. En ole urheilija, en edes penkki-sellainen. Vatsarutistukset ja aerobic olisivat minulle oikeaa tervanjuontia, siispä en tee sellaista. Käyn lenkillä ja koetan vähän katsella syömisieni perään; that's it - ehkäpä vielä joskus koettaa se päivä, että sujahdan vaikka kokoon 44. Hiljaa hyvä tulee.

No mutta olenko -kykenenkö olemaan- onnellinen tämän kokoisena? Totta helvetissä kykenen. En usko, että kilojen kariseminen tekisi minusta sen parempaa ihmistä. En usko, että olisin parempi äiti, vaimo tai ystävä hoikempana pakkauksena. Ehkä olisin itsevarmempi, mutta kuitenkin löytäisin vikaa jostain muualta kuin painosta. Minulla on ystäviä useassa koossa -äxässästä äxäxällään- ja he kaikki ovat koostansa huolimatta minulle erittäin rakkaita. Myöskään heillä ei ole ollut tarvetta katkaista ystävyyttä kanssani kokoni vaihdellessa. Sitäpaitsi minusta muna+pekoni-aamiaiseen sisältyy ripaus onnea - samoin kuin oikein mehevästi kuorrutettuun Berliininmunkkiin tai Maraboun pähkinäsuklaalevyyn.

Mitenkäs sitten se terveyspuoli? Ottaako sydämestä? Tunnetko kolesterolin kohisevan? Onko verenpaineesi taivaissa? Ei, ei ja ei. Viimeksi, kun olen käynyt tutkituttamassa veriarvoni, olivat kaikki arvot täydelliset. Myös verenpaine on mitä mainioin - toisin kuin jokunen vuosi takaperin jolloin olin kokoa 42-44. Ehkä en jaksa hölkätä ja jalkojeni nivelet toisinaan huutavat hoosiannaa lenkillä, mutta ei tässä vielä sen suurempia vaivoja ole ollut.

Olen siis kaunis, rietas ja onnellinen -terve ja vähän lihava-. Eikös asiat ole silloin varsin hyvin? Ja sitäpaitsi kaikki ovat läskin alla laihoja.

P.S. Tästä kaikestakin huolimatta tavoitteena on olla vielä joksus edes piirun verran pienempi ja kysymys ei suinkaan ole mistään puolustuspuheesta. Tälle minusta nyt vain sattui tällä hetkellä tuntumaan.

Tunne vs. Tunne.

Olen viime viikkoina käynyt läpi varmaan koko äitiyden tunneskaalan. Olemme olleet Justiinan liikkumaan oppimisen myötä eräässä suurimpia siirtymätilanteita ja se tuntuu ravistelevan tätä emoakin aikalailla. Olen kolunnut läpi ärtymyksen, väsymyksen, oman elämän kaipuun ja turhautumisen; vastapainona olen saanut kokea sydäntä pakahduttavaa rakkautta, mahdotonta ylpeyttä lapsestani, suurta omistushalua, ikävää ja ihanaa tunnetta siitä, että on olemassa joku jolle minä olen virheetön ja yksi tärkeimmistä maan ja taivaan välillä.

Aion nyt kärjistää menneinä viikkoina tuntemiani tunteita ja ajattelemiani ajatuksia; luvassa on siis tosi hyvä vastaan tosi huono päivä. Tilanteet ovat siis jopa liioiteltuja, joten pitäkää vaan ne lastensuojeluviranomaisten numerot piilossa.

Voi harmi, kun meni nukkumaan, ihanhan tässä tulee jo ikävä ja tylsyys.
><
Luojan kiitos, sammui lopultakin, en olisi enää jaksanut hetkeäkään.

Ompa mukavaa, kun saan pitää sinua sylissäni ja viihdyt siinä niin hyvin.
><
Etkö voisi olla edes pienen hetken lattialla? Ei tässä kukaan jaksa koko päivää sylitellä.

Toivottavasti en joudu luopumaan sinusta koskaan.
><
Tulisi nyt vaikka imurikauppis, jolle voisin antaa sinut vaikka viikoksi.

Ihanaa, että olen niin tärkeä sinulle.
><
Saisinko, ***kele, käydä edes vessassa ilman itkuraivareita?

Olen niin ylpeä, kun opit kierimään ja harjoittelet ryömimistä.
><
Pysyisit paikallasi, niin ei tarvitsisi sitten itkeä kun parkkeeraat itsesi johonkin nalkkiin.

Oletpa hauska vekkuli, kun otat itse lusikasta kiinni!
><
Nyt muuten loppui se ruuan kanssa leikkiminen tai ei syödä ollenkaan.

Tuleppa tänne äitin syliin, täällä voit olla aina.
><
Meneppä vaikka tuonne isäsi syliin, äiti ei nyt jaksa.

Rakastan sinua yli kaiken ja haluan jakaa sen kanssasi.
><
Rakastan sinua, mutta luultavasti vain siksi, että olet tyttäreni.

Voi pientä itkuiitaa, tule tänne niin äiti lohduttaa.
><
Ei sinulla mitään hätää ole, siinäpähän voliset.

Voisin varmaan jatkaa tätä listaa loputtomiin jos meinaisin käydä läpi kaikki viime viikkoina ilmenneet arkipäivän tilanteet ja niissä havaitut todella ristiriitaiset tunteet. Hassua huomata, miten vastakkaisia reaktioita eripäivinä voikaan syntyä ja miten voimakkaasti nämä reaktiot laittavatkaan aivorattaita pyörimään.

Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet liittyvät äidiksi kasvamiseen ja oman itseyden säilyttämiseen; siis identiteettikriisi uhkaa. Myös lapsen tunteiden, tarpeiden, viestien ja turhautumisen ymmärtäminen vaatii harjoittelua; ei ole helppoa esittää aurinkoa, jos on noussut väärällä jalalla sängystä, vaikka kuinka tietää sen ettei lapsi tee tahallista kiusaa ja ärsytystä.

Äitiys - maailman ihanin asia ilman sitä vaaleanpunaista pilveä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

6

Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. 26 viikkoa.

Niin hurjan pitkä aika niin lyhyessä ajassa. Tuntuu, että olisin ollut KYS:llä ihan pari kuukautta sitten odottamassa hetkeä jolloin saan nähdä minusta ulos leikatun pienokaisen.

Tämä puoli vuotta on mullistanut elämäni täysin. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut niin monenlaisia tunteita, mutta päällimäisenä niistä kuitenkin on rakkaus tytärtäni kohtaan ja ylpeys siitä, että saimme miehemme kanssa aikaiseksi jotain noin täydellistä. En vaihtaisi pois päivääkään, edes niitä vaikeimpia; niitten avullahan minusta on kasvanut tämä äiti joka nyt olen.

Onnea rakas tyttäreni!

Mullistus.
Alku.

Ensihetki.

Nyt.


tiistai 8. marraskuuta 2011

Järjetön pehko!

Taas olen hiusongelman kimpussa. Mitä ihmettä hiuksille voi tehdä? Millaiset hiukset minulle sopisivat? Tällä hetkellä minulla on ylikasvanut ensin ruskealla kevytvärillä, sitten punaisella kestolla värjätty pörrö päässäni. Liian pitkät etuhiukset, liian pitkät sivuhiukset ja todellakin liian pitkät takahiukset ja varsinkin Dingomainen häntä niskassa. Vaaleaa juurikasvua on puolisen senttiä ja hiukset tuntuvat kuiville ja hauraille. Suihkureissulla hoitoainetta levitettäessä käsiin jää ainakin kymmenen hiusta. Olen pulassa.

Talossamme on kupariputket ja muutenkin metallinen vesi. Luonnostaan vaaleat hiukseni muuttuivat vihertäviksi vaikka luulin niin voivan käydä vain peroksidiblondeille (tämänkin olen kokenut). Vesi myös tuntuu kuivattavan pehkoani ja joskus vajaa pari vuotta sitten tummaksi värjäyksen jälkeen hiusteni latvat kuivuivat ja katkesivat parin sentin pätkinä pois; märkänä irtosi tuppoina ja kuivana pölisivät kun vähän harjaa näytti pörröllensä.

Naamani on pyöreä ja leveä. Hiukseni tekevät minusta vanhan näköisen. Ehkä ajan kaljuksi, se olisi ainakin helppo pitää kunnossa. Plääh ja tukka-angstit päälle.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

PaaPii arpoo!


Paapiin herkulliseen 2vee arvontaan pääset tästä!

torstai 3. marraskuuta 2011

Justiina.

Nyt en olekkaan hetkeen jauhanut Justiinan kuulumisista, joten pyhitettäköön tämä postaus kokonaisuudessaan hänelle ja hänen tekemisilleen.


Puoli vuotta lähestyy huimaa vauhtia, enkä ymmärrä minne nämä kuukaudet ovat menneet. Justiinasta kuitenkin huomaan, että aikaa on kulunut; tyttö osaa jo niin paljon kaikkea etten meinaa perässä pysyä. Joka päivä Justiina tuntuu oppivan jonkun uuden asian, hallitsemaan uutta osaa kehossaan tai keksii uuden äänen.

Ehkä suurin mullistus on kierimisen oppiminen. Tähän asti mönkimispaikkana toiminut lattialla oleva peitto ei riitä enää mitenkään tytön reviiriksi; ei sillä, että reviiri vieläkään huiman suuri olisi, mutta hyvän kierimisvauhdin kohdalle osuessa Justiinan voi löytää parinkin metrin päästä mönkipeitosta. Kun reviiri on laajentunut, on löytynyt myös paljon uutta ja ihanaa tutkittavaa; kiikkutuolin jalat maistuvat ihanalta, rahin alle on kiva työntää jalkansa ja tv-tason lasiovesta kurkkaa toinen vauva, jota on kiva läpytellä. Kieriminen tuntuu olevan melko kaksijakoista puuhaa, kun pakko on kieriä vaikka se väsyttääkin ihan hirvittävästi ja sen jälkeen kiukuttaa, mutta kierityttää silti.

Muutenkin Justiina on käynyt todella eläväiseksi ja jopa vaateliaaksi jos tekemistä ja viihdytystä ei ala välittömästi tulemaan. Pukiessa ja vaippaa vaihtaessa saa tehdä täyden työn, että vaatteet menisivät edes sinne päin. Syödessä ruoka on yleisimmin kaikkialla muualla paitsi suussa. Sylissä pitää saada retkuilla ja mönkiä ja venkoilla. Tyttö on pakko viedä sänkyyn vasta juuri ennen nukahtamista, koska muuten sielläkin pitää alkaa pyörimään ja seurustelemaan pinnasuojien kanssa. Yleisimmin nämä edellämainitut asiat ovat ihana merkki lapsemme kehityksestä ja eläväisestä luonteenlaadusta, mutta toisinaan nämä ovat myös todella ärsyttäviä asioita - siis silloin, kun äidillä on huono päivä ja olisi kiire jonnekkin.


Kaikkia leluja ei enää tarvitse työntää suuhun vaan niillä voi myös leikkiä ja niitä voi tutkia. Mitä kovemmin kolisee lattiaa vasten, sen parempi. Leluille voi myös jutella ja kujertaa. Justiinan tajuntaan alkaa mennä myös se, että jos lelun heittää kauemmas niin äiti noutaa sen takaisin (tähänhän ei varmaan missään nimessä pitäisi lasta opettaa). Kirjojen kuvat ja riimit alkavat kiinnostaa piirun verran enemmän kuin ennen, mutta mieluiten neiti söisi kirjat siitäkin huolimatta.

Myös persoonallisuus tuntuu korostuvan päivä päivältä paremmin; ei ole tuo Justiina lempinimeksi yhtään huono, osaa aika ajoin olla sen verran kipakka ja omapäinen pakkaus. Pääosan tyttö on tyytyväinen, eläväinen ja nauravainen - välillä vaikuttaa jonkinsortin humoristille ilmeineen, eleineen ja velmuiluineen. Kohta kun alkaa olemaan se aika, jolloin voi alkaa jo ensimmäisiä rajoja asettamaan ja kieltosanoja opettamaan, luulen joutuvani hakkaamaan päitä jokusen kerran vastakkain tytön kanssa. Nytkin syttyy sota jos ruokkaillessa en anna ottaa täpötäydestä lusikasta kiinni tai sylissä ollessa tarrata silmälaseihini. Myös viivyttely (siis jos minä viivyttelen Justiinan mielestä) sytyttää jonkinmoisen sisällissodan - asiassa kuin asiassa.


Justiinan ruoka-postauksen jälkeen tilanne on muuttunut jonkin verran johonkin suuntaan. Maitomäärien pudotessa jätimme vellit pois maidon seasta kokonaan, jotta tyttö saisi kalsiumia tarpeeksi. Nykyään syödään (tai yritetään syödä) puuroa (pikakaurahiutalepuuroa ja siihen jotain marja/hedelmäsosetta) ainakin aamuisin, joskus myös iltaisin. Puuron aloittamisen myötä muun ruoan määrät ovat pienentyneet. Odotan 6kk päivää innolla, kun sitten olisi tarkoitus antaa Justiinalle lihaa ensimmäisen kerran maisteltavaksi.


5 kuukauden rokotuksien antaminen venyi tämän viikon maanantaille Justiinan sairastamisen takia. Tyttö oli aika räkäinen aika pitkään ja keuhkoissakin tuntui rohinaa, niin piti ensin nauttia viikon mittainen antibioottikuuri ja odotella, että tyttö parantuu, sitten vasta rokotettiin. Pistäminen aiheutti jälleen kerran aivan hirveän huudon, mutta ymmärtäähän tuon. Nyt rokotuksista on kolme päivää ja ollaan selvitty jälkioireista kahdella supolla ja rotavirusainekkaan ei ole aiheuttanut ripulointia, kuten aiemmin.

Edelleenkään neuvolassa ei ole pahaa sanaa sanottu. Jäntevä tyttö, iloinen, reipas, ääntelee hyvin ja on ilmeikäs. Tällaista palaute on ollut viimeisellä kahdella kerralla eli reilun viiden kuukauden iässä ja vajaan kuuden kuukauden iässä. Seuraava käynti onkin sitten vasta 7kk iässä, kun rokotusreissulla otettiin myös mitat vaikka edellisestä käynnistä oli vain 12 päivää.

Mitat 5kk 10pv

Pituus 66,8 cm
Paino 7540 g
Pää 45,2 cm

Mitat 5kk 22pv

Pituus 67,1 cm
Paino 7670 g
Pää 45,2 cm

Näita mittoja katsellessa en pidä yhtään ihmeenä, että osa pienemmän mallisista 68cm vaatteista tuntuu vähän kittanoille. Pitäisikin taas jaksaa lonia Justiinan kaappi läpi ja poistaa sieltä pienet ja ne joita ei tule pidettyä.

Justiinan huoneesta kuuluu sellaista ääntelyä, että lienee viisain lähteä hakemaan aamupäiväuniltaan herännyt neiti puettavaksi ja leikkipuuhiin.


keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Nyt karppina!

Koetetaan nyt sitten tätäkin paljonpuhuttua karppausta pienenemisen edistämiseksi. Kesän jälkeen sain pari kiloa pois, mutta sitten paino taas jumittui ja nyt olen vain jojoillut sen parin kilon sisällä ja koettanut pysyä (muka) lujana liikunnan ja ruoan suhteen. Ehkäpä karppaukella saan taas polkaistua painon alamäkeen päin ja sitä myöten sitten motivaationkin takaisin. Tämä on vielä ihan lapsenkengissä eli en ole vielä tajunnut muita syötäväksi kelpaavia asioita kuin munat, pekonin, raejuuston ja tonnikalan - ja tietysti ne kasvikset. Tänään on kuitenkin luvassa marinoimatonta uunilihaa kera kasvisten. Leipänä olen pitänyt hapankorppua pari palaa päivässä.

Pari ensimmäistä asiaa, joita olen tässä ensimmäisen kolmen karppipäivän aikana havainnut ovat krapulankaltainen olotila, ärtyneisyys ja hikoilu. Ah, miten ihania vieroitusoireita. Ehkäpä tämä tästä suttaantuu, kun nämä pahat päivät menevät ohi. Myös pakki tuntuu olevan kevyesti sekaisin ja uni tulee illalla ihan mielettömän nopeasti. Aterian jälkeen yleensä ilmenevä turvonnut olo on historiaa ja muutenkin tuntuu, kuin olisi vähän keveämpi ja raikkaampi olo.

Pahat päivät vaan tuntuvat vaikuttavan jo muutenkin rakoilleeseen tupakoimattomuuteeni; tämän asia suhteen olen vielä pysynyt suht lujana vaikka tiedänkin, että sieltä löytyisi helpotus oloihin. Olen polttanut keskimäärin yhden tupakan kahdessa päivässä (jo vähän aikaa ennen karppauksen aloittamista) sillä huonoimmalla hetkellä. Tästä olisi vielä helppo palata täysin savuttomaksi, mutta paheiden määrä tuntuu olevan vakio. Jos lopettaa kynsien syönnin ja tupakoinnin, alkaa syömään suklaata hullun lailla ja jos taas koettaa olla kiroilematta on kynnet verillä ja nivelien naksuttelu täydessä vauhdissa. Ehkäpä jokaisella kuuluu olla ne jotkin pahat tapansa.