Hui.

Eipä ole ennen lääkäriin lähtö jännittänyt näin paljon kuin nyt. Lopultakin raahaan itseni välillä voimakkaidenkin alavatsakipujeni takia lääkärille. Nyt tuntuu sille, että joku on oikeastikkin vialla. Hui.

Eipä ole ennen jännittänyt töihin menokaan näin paljon kuin tänään. Lauantaina oli pikkujoulut. Osa muistikuvista melko hämäriä. Hui.

Näin kulutan aikaa.

Täällä minä vain istuskelen kotosalla, kun muut ahertaa töissä. Eikä ole edes huono omatunto. Mustikkakeittoa ja Jippua. Siinä oksennustaudin poistovälineet. Minut siis heitettiin eilen töistä pois, kun aloin voida turhan pahoin.

Nyt sitten vain lorvailen kotosalla, mietin maailman menoa ja laistan kotitöistä. Syntiä, mutta luksusta jos ei ole kovin huonovointinen. Voikohan sairastumisiin olla joku psykologinen selitys? Jos töissä kiristää liikaa, niin voiko alitajuisesti tulla kipeäksi? Vai onko tämä ihan tietoista? Vai sattumaa? Rentouttavaa ainakin.

Ainut huono puoli tällaisessa lorvailussa on se, että ehtii miettimään valtavan paljon liikaa asioita. Ajatukset seilaavat pään sisällä ilman mitään päämäärää. Laidasta toiseen. Laulujen sanat herättävät uusia mietelmiä ja tunteita, voimakkaitakin reaktioita, jotka taas vaihtuvat toisiin yhdessä silmänräpäyksessä. Kuvat tulevaisuudesta sekoittuvat menneisyyden muistoihin ja saavat suupielet nousemaan korviin, mutta seuraavassa hetkessä kuitenkin kihoamaan kyyneleet silmiin. Välillä tulee tyhjiä hetkiä joiden aikana ei saa ajateltua mitään vaikka tahtoisikin. Välillä pää on täynnä ajatusmössöä, josta ei löydä yhtään kokonaista ajatusyhtälöä. Välillä kuvat ja ajatukset vilisevät päässä kristallinkirkkaina huimaava vauhtia, mutta silti selkeinä. Välillä ajatukset hidastavat vauhtiaan ikään kuin toivean, että tarkastelisin niitä paremmin. Toisaalta mukavaa, kun saa vaan antaa ajatustensa leijua omia polkujaan. Jokseenkin vapauttavaa, mutta välillä lähes ahdistavaa jos mieleen yrittää puskea käsiteltyjä, mutta kipeitä asioita ja pelkoja. Mutta kai niitäkin asioita on kaiketi pakko joskus päässänsä puljata; tämä sitten lienee siihen sopiva hetki.

Ei lapsille?

Ompas sitkeitä ajatuksia; mitä enemmän koittaa olla miettimättä, sitä kovemmin ne puskee läpi. Ajatusten aiheena on vauvat. Muutama kuukausi takaperin tajusin, että voisin ihan hyvin ruveta tekemään lapsia. Olisin siihen valmis. Tai ei kai siihen koskaan ole kokonaan valmis, mutta niin valmis kuin nyt voi olla tässä vaiheessa. Eihän se ole kiinni rahasta tai ajasta. Jos alkaa miettimään, että milloin on sopiva aika tai tarpeeksi rahaa, niin joutuu ikävä kyllä vastaamaan molempiin kysymyksiin "ei koskaan". Joten olisin valmis. Ja vielä kaiken tämän puntaroimisen jälkeen entistä valmiimpi.

Kerroin nämä mietelmät avomiehelleni, jonka kanssa olemme pitäneet hynttyyt yhdessä 011007 alkaen. Eihän suhdetta ole takana kuin kaksi vuotta, mutta kyllä tämä nyt on se loppuelämäni mies. Mies on minua vuoden nuorempi eikä vielä ihan valmis isyyteen. Hänen mielestään vielä ei ole oikea aika eikä tilanne. Kyllä hän koko ajan vähän ajatukselle lämpenee, mutta vielä emme varmuusvälineistä ole luopuneet. Tokihan välillä tulee romanttisten hetkien puitteissa hieman leikittyä, mutta kuulemma jos vahinko sattuu, niin tulkoon vaan. Välillä minua kummastuttaa tämä ajatus; suunniteltu lapsi ei olisi vielä tervetullut, mutta jos vahingon kautta väkisin haluaa maailmaan tulla niin tulkoon vaan. Outoa kenenkään muun mielestä?

Kuitenkin, nyt kun asia on jäissä ja minä haluaisin lapsen, niin ei se ajatus taida mielestä lähteä kulumallakaan. Vielä lisäpotkua vauvakuumeelleni antaa lähiympäristössä olevat vastasyntyneet lapset ja odottavat äidit. Pakkohan se nyt on vain jaksaa odottaa, kun itse olen kerran tähän suhteeseen sitoutunut ja tahdon kunnioittaa mieheni mielipidettä. Ilmoitin kyllä, että 25 vuotta en aio täyttää ennen yrittämistä. Olenko nyt julman, liian määrätietoisen ja itsekeskeisen vauvakuumeilevan naisen perusmalli? Tietysti jos vielä kahden vuoden päästäkään mies ei antaudu tai ole valmis isäksi niin ei kai siinä sitten ole muitakaan vaihtoehtoja, kuin sopeutua ajatukseen äitiydestä vasta 25 ikävuoden jälkeen. Mutta kun haluan!

Omituista; mies soitti kesken tämän kirjoittelun ja kertoi nähneensä viime yönä unta minusta raskaana. Liekkö enneuni vai alitajuinen pelko viime leikkikerrasta johtuen?

Elämän virta - Virtaa elämään.

Olen ollut viime aikoina iloisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan. Olen ollut myös virkeämpi. Liekkö syy vitamiineissa joita aamuisin popsin vai onko positiivisen ajattelun lisääminen saanut minut paremmalle tuulelle?

Asian taustat: Olen ollut jostain syystä teini-ikäisestä asti todella huonolla itsetunnolla varustettu. Liekkö syy kotona, koulussa vai päässä. Huono itsetunto on ohjannut elämääni 23-vuotiaaksi saakka välillä aika tavallakin kolhien. On ollut kausia joina sitä katsoo peiliin ja inhoaa itseään. On ollut kausia joina päätyy sänkyyn vain ja ainoastaan itsetunnon pönkittämisen vuoksi ja sitten tuntee itsensä kuitenkin huonoksi ja helpoksi. On ollut kausia joina epäilen kaikkien muiden onhovan minua ja ajattelevan "onpas tuo ruma ja lihava...". On ollut kausia joina terävät esineet ja mustien virtojen pyörteet houkuttavat, mutta rohkeus ei (onneksi) riitä. On ollut hyviäkin kausia joina elämä on hymyillyt, olen kelvannut itselleni ja uskonut kelpaavani muillekkin, olen ollut onnellinen. Nuo hetket ovat kuitenkin olleet ohikiitäviä.

Nyt kaikki on toisin. Jokunen kuukausi sitten aloin hahmottamaan tilannettani ja puhumaan asioista ystävilleni. Kun huono itsetuntoni purkautui sanoina ulos suustani tajusin kuulostavani melko hölmölle. Mitä enemmän mietin ja puhuin, sitä paremmin tajusin, että muutos on pakko saada. Ei minulla ole aikaa painia lopun elämääni paskamaisten ajatusten kanssa. Päättelin, että ammattiauttajallehan se on lähdettävä (tosin siitäkin ajattelin, että eivät ne minua kuuntele, nauravat vain). Ajatus ammattiauttajasta ei vaan halua asettua tajuntaani miellyttävänä kokemuksena. Sen ajatuksen ajamana olen itse alitajuisesti näemmä kääntänyt ajatusteni suunnan ja nyt voin jo katsoa peiliin inhoamatta itseäni, kulkea kylän poikki ilman, että ajattelen pahinta ihmisten katseista ja ennen kaikkea olen onnellisempi kuin muistan koskaan olleeni. Ennen melko huomattava mustasukkaisuuteni on myös höllännyt otettaan huomattavasti sen jälkeen, kun olen tajunnut olevani ihan kylliksi hyvä miehelleni.

Olen oma itseni ja nautin elämästäni. Mieleni on kuitenkin vielä haavoittuva ja joudun "keskittymään" etten päästä itseäni taas lipsumaan huonon mantran hoentaan, mutta alku on lupaava. Tästä voimme siis oppia, että onnellisuus lähtee itsestä. Muistakaa se, hyvät naiset ja herrat! :)