Rullaatirullaa, arki se rullaa. Nyt sujuu kivasti. Viimoisetkin perhe-elämän palaset on jotenkin loksahtaneet kohdalleen ja oikeastaan kaikki tapahtuu melko luontevasti.  Jopa kylälle lähdöt tai vieraitten käynnit saadaan menemään ihan arkisen kaavan mukaan vaikka ne tuottivat aluksi päänvaivaa yllättävänkin paljon. Hommaa varmaan helpottaa se, että Justiina ei ole kovin vaatelias kunhan vain on ravittu hyvin.

Muutenkin ollaan saatu tehtyä paljon kaikkea, mitä en uskonut tulevan hoidetuksi ainakaan vielä näin pian lapsen syntymän jälkeen. Piha töitä on tehty välillä melkeimpä urakalla tytön nukkuessa vaunuissa. On leikattu pihanurmet, trimmeröity reunamia, kukitettu, laiteltu kasvimaata ja kasvihuonetta, saatu yksi todella pitkään rassannut puukasan jämä siivottua (olikin muuten hommaa, kun kysymyksessä oli vuosia vanha kasan pohja, joka koostui hyvistä puista, puolimaatuneista puista, jo hajonneista puista, muurahaispesistä, maatuneesta pressusta, muovista, jonka alta löytyi taas lisää kaikkea listan alkupäässä mainittua.), purettu vesivaraajan eristeet uutta sähköllä toimivaa lisävaraajaa varten, mies siivosi aitankin kesäkuntoon. Myös isyydentunnustaminen on hoidettu ja ristiäisajankohta ja -paikka varattu sekä kutsut laitettu.

Olen toki muistanut levätäkkin, enkä viipota menemään tukka putkella koko aikaa. Ja muutenkaan en ole oikein sen tyypin ihminen, että malttaisin vain lepäillä. Jos olen vätys-tuulella, mutta haluan pihatöihin niin osaan kyllä sujuvasti siirtyä työnjohtotehtäviin tarvittaessa. Muutenkaan en ole ohjelmistoon ottanut vielä ollenkaan nosteluja tai ihan mahdotonta kumartelua vaativia hommia. Pitää kuitenkin muistaa, että takana on iso leikkaus ja jos nyt sären itseni tyhmyyttäni, niin edessä on tosi pitkä kipeä. Sälytänkin sujuvasti miehelleni kaikki raskaimmat tehtävät.

Justiina muuttuu päivä päivältä hurmaavammaksi  pienokaiseksi. Tuntuu, että tyttö kasvaa ihan silmissä ja muuttuu päivä päivältä jotenkin järkevämmäksi otukseksi; kaiketi alkaa se kohtupöhnä karisemaan matkasta ja tämä maailma kiinnostamaan enemmän. Alan varmaan senkin puoleen huomaamaan koko ajan jotain uutta ja haltioitumaan lapsesta aina vain enemmän, että koen itse olevani myös joka päivä vähän "selvemmillä vesillä" ensitokkuran jälkeen.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen aamulla joskus kahdeksan jälkeen, nyt kello on vaille neljä iltapäivällä. Mieheni sukulaisperhe kävi pyörähtämässä, joten tekstin tuottaminen vähän jäi. Myös ajatus katkesi. Ehkä jatkan kirjoittamista paremmalla aikaa, sillä nyt on juuri sopiva rako syödä jotain ennen ns. toista kattausta, kun serkkuni tulee tyttökaverinsa kanssa käymään. Palaan siis taas asiaan sopivan raon ja kirjoitusinspiraation ilmaantuessa.

Arvonta!

Tästä arvontaan! :) Tervemenoa!

Prinsessapäiväkirja.

Miten nopeasti aika voikaan vieriä? Meidän pikku-prinsessa on jo kaksi ja puoli viikkoa vanha. Päivä päivältä tyttö muuttuu silmissäni isomman ja 'järkevämmän' oloiseksi. Ei se mikään pikkuvauva enää olekkaan. En nyt sisällytä tähän postaukseen sen enempiä lässytyksiä ja sydämiä, vaan kerron vain miten meillä sujuu vauva-arjen eri osa-alueet.

Nyt, kun vauva-arki alkaa vähän jo järkevöitymään ja tuota lastakin on jo oppinut lukemaan, niin olen saanut huomata ettei tässä ainakaan rutinoitumaan pääse; ja hyvä niin. Joka päivä tuntuu olevan erilainen, vaikka ehkä alunperin odotin juuri päinvastaista. Tosin ehtii nuo päivät muuttumaan vielä samanlaisiksikin varmaan sitten, kun tytölle tulee kunno unirytmi ja päiväuniajat. Yö on oikeastaan ainoa aika meillä jolloin varmuudella nukutaan. Päivät sitten ovatkin todella vaihtelevia nukkumisen suhteen. Joskus tyttö nukkuu koko päivän, joskus tuntuu ettei se nukahda koskaan, vaan iloisena sirkuttaa ja haluaa olla sylissä.

Tyttö syö ihan mahdottoman (vai onko tämä normaali?) määrän maitoa päivässä; ehkä 70ml neljän-viiden tunnin välein. Välillä menee 90ml kerralla, välillä 50ml. Meillä mennään siis melkeimpä enemmän siten, että rintamaito toimii lisäruokana ja rinta tainnuttimena tarvittaessa. Olen varmaan liian tekeväinen ihminen, että malttaisin maata paikoillani tunteja päivässä imettämässä. KYS:ltä asti olemme antaneet tytölle lisäruokaa rinnan lisäksi ja kotona korvikkeen määrä on vain lisinyt. Ei sillä, että edes luottaisin rintamaidon riittoon vaikka antaisinkin lapsen imeä aina kun haluaa. En muutenkaan saa imetyksestä mitään euforista olotilaa ja tyttö on hirveän malttamaton rinnalla; puoli tuntia voidaan keskittyä, mutta sitten joko nukutaan tai leikitään nännillä - tämän leikkimisen takia olemmekin jo ottaneet huvitutin käyttöön.

Tähän asti olemme säilyneet ilman mitään pepun punoituksia tai taiveihottumia. Toinen silmä rähmi aluksi aikalailla, mutta sekin vaiva on kohta selätetty, kun vaan putsaa silmän aina tarvittaessa. Kylpyhetket ovat tytölle pääsääntöisesti mieluisia. Hoitopöytähommat sujuvat myös useimmiten hyvin; joskus kiukuttaa ihan kamalasti, mutta se menee ohi heti kun pääsee syliin.

Kylällä käynnin olemme todenneet yllättävän helpoksi lapsen kanssa. Olemme käyneet jo useasti kaupassa ja muilla kyläasioilla koko perheen voimin. Vielä ei tosin olla päästy ruokkimaan lasta kyläolosuhteissa, mutta eiköhän sekin hetki vielä koita. Autoon on kiva nukahtaa, kun se liikkuu; onneksi auton pysähtyminenkään ei tarkoita välitöntä huutoa.

Ulkonä käydään lähes päivittäin vaunuttelemassa tai ainakin otetaan lapsi vaunuihin nukkumaan, kun itse myyrrämme kasvimaalla tai muissa pihatöissä. Tyttö viihtyy vaunuissakin hyvin, mutta yleensä juuri sillä hetkellä alkaa huuto, kun tarvitsisin johonkin hiukkasenkaan enempi aikaa; sama efekti on muuten havaittu kahvikupin tai ruokalautasen kanssa - äiti kun saa apetta eteen, niin johan parkaisen.

Isi-ihminen on kotona vielä kesälomansa verran, joka on aivan ihana asia. Vatsani on kuitenkin leikkauksen jälkeen vielä vähän epävarma ja matalat hempparitkin kummittelee pyörryttämällä. Isi-ihminen hoitaa lasta ihan siinä missä minäkin - joskus enemmänkin, samaten kotitöitten ja pihatöitten teko onnistuu. Saahan tuota joskus vähän patistaa pois tietokoneelta, mutta ei liene kukaan mies toimi täysin oma-alotteisesti koko aikaa. Ja vaikka tuo nyt kuulostaa sille, että teetän koko ajan miehelläni jotain, niin ei se suinkaan niin ole; ihan tuo saa välillä olla rauhassakin.

Nyt on parempi lähteä murjomaan rinta suuhun lapselle tai voi tulla kiukku. Tyttö onkin sellainen komentaja, että parempi yleensä toimia etukäteen tai ensimmäisellä älähdyksellä, muuten saadaan oikea raivotar tähän taloon.

2 viikon iässä

Oho.

Nyt kävikin sitten niin, että siestan viettäminen vaihtui blogin muokkaamiseksi. Tämän hetkinen lienee alustava versio, mutta enempi nykyisyyden näköinen kuitenkin kuin se entinen.

Rakkauden siemen.

Niinhän tässä kävi, kuten vähän arvelinkin. Keväällä kovalla tohinalla kylvämäni ja hössöttämäni hyötykasvien taimet jäivät jo loppuraskauden aikaan hivenen unholaan ja lopullisesti ne menehtyivät, kun vauva tuli taloon. Ei harmita, saanhan taimistolta taimia jos haluan; toimivat viljelykset kuitenkin lopputalven aikaan mahtavana terapiana.

Pihatyöt etenevät etana-vauhtia, kasvihuone ei lainkaan ja viherkasvit nuupahtavat käsiin. Tärkein ja rakkain on kuitenkin hellässä huomassa, muulla ei tällä hetkellä ole niin väliä. Jaksaminenkaan ei vielä ole kohdallaan leikkauksen jälkeen ja ehtiihän noita pihatöitä tekemään vielä vuosien saatossa, ei se yhdestä kesästä kiinni ole. Onneksi on mies, jonka voin lykätä leikkaamaan nurmea tai perunan istutukseen. Onneksi on myös hyvin ulkona nukkuva lapsi, jotta pääsen kuitenkin välillä itsekkin edistämään pihan kuntoa sekä tuulettamaan päätäni.

Elämä muuttui kertaheitolla lapsen tultua. Olo on toisaalta hivenen haikea, päättyihän tässä yksi elämänvaihe. Pääosin mieleni on kuitenkin sujahtanut helpon ja luonnollisen tuntuisesti äiti-modiin ja olen kasvanut loppuelämän mittaiseen ajatukseen äitiydestä ja sitoutumisesta. Olen valmis siihen, että seuraavien useitten vuosien ajan on olemassa joku, joka tarvitsee minua lähes aina - olen jopa otettu tästä; ehkä elämääni tuli enemmän merkitystä tämän vastuullisen tehtävän myötä.

Tuntuu, etten saa nyt päästäni ulos lauseita, jotka siellä pyörivät. Syynä lienee väsymys ja ajatusten puuroutuminen. Ehkä lähden sohvalle viettämään pientä siestaa. En tiedä koska saan ajatukseni niin selväksi, että voisin kirjoittaa järkevästi. En myöskään tiedä, kuinka jatkan bloggaamista. Raskausblogini tuli tiensä päähän ja tämä tuntuu jotenkin ei omalle. Ehkä on aika muokata minun elämääni ja päätäni käsittelevä blogi sopivaksi äiti-ihmiselle; ehkä siis muokkaan tästä blogista uudenlaisen, joka kertoo vauva-arjesta, äidin omista piperröksistä ja pään sisällöstä. Luulen, että se voisi olla luonnollisin reitti jatkaa bloggaamista. Ohjelmassa seuraavaksi siis blogin ajankohtaistamista. Siihen voi tovi vierähtää.

Takapakkia.

Kuten arvata saattoi, niin kylmeniväthän ne kelit melko rajusti parin viikon takaisesta. Puutarhainnostus on hetkellisesti hiipunut - mitäpä tuonne työntymään, kun mitään ei maahan asti kannata työstää. Pensaitten osalta nyt olisi varmaan tosi hyvä aika, mutta en ole jaksanut lähteä erikseen puutarhalle, yhdistän sen johonkin muuhun kyläreissuun. Oli ehkä virheliike jysäyttää sisälämmössä elänyt ruukkugerbera pihalle näin aikaisin keväällä. Tällä hetkellä polo näyttää enemmän märälle ja läsähtäneelle pinaatille kuin kauniskukkaiselle kukalle. Tosin ei siinä hyvä hukkaan mene vaikka kyseinen yksilö veivinsä heittäisikin.

En ole viime päivien aikana saanut tehtyä juuri mitään. Olen vain torkkunut ja ollut saamaton. Pääsiäispyhien puhti on täysin kadonnut, mutta ei kai tuota koko ajan tarvitse olla tekemässäkään. Tänään voisin lopultakin koettaa muokata sen talvipiperrösikkunan vähän kesäisemmäksi ja ehkä jatkaa kahvikassiprojektia - jos jaksan. Ulkona ei ole oikein mitään minulle passaavaa yksin tehtävää ja sisälläkään en viitsisi mitään ihan turhanpäiväistä tehdä. Toisaalta ärsyttää olla tällainen saamaton nahjus, mutta toisaalta olen tällä hetkellä raskausviikoilla 40+5 - tarvitseeko minun enää hirmuisen tomera ollakkaan?