Päivien viemää.

Päivät matelevat. Kaikki on yhtä puuroa päässäni, kun olen jonkun syysväsymyksen kourissa. Mies on iltavuorossa jo neljättä viikkoa ja kotihommat muuttuvat aina vaan remppaisemmiksi. Onneksi kohta sataa lumi, joka peittää kaiken alleen. Saatiin  me perunat, porkkanat ja sipulit pellosta pois. Tomaatit jäivät vihreiksi eli kasvihuone pitäisi tyhjentää. Nurmikkoa ei ehkä enää leikata lainkaan, kun kohta tulee jo lehdet ja lumi. Keväällä kulotetaan, eli olisi turhaa työtä leikata nyt nurmikkoa ja haravoida. Sitäpaitsi nurmikko on aina märkä vaikka aurinko paistaisikin. Puupino ei ole juurikaan edistynyt ja keväällä huonosti harkitulle paikalle istutetut kukat ovat siirtämättä. Tunnen itseni jotenkin saamattomaksi. Mutta ei kai sitä aina tarvitse olla jotain tekemässä töidensä lisäksi. Eihän täällä kukaan ole katsomassa vaikka välillä olisi vähän sotkuisempaa tai pihalla pisempi nurmikko.Minä ja miehenihän tätä kaaosta katselemme. Sitäpaitsi tämä ei kuulema edes ulkopuolisen silmiin ole kaaos vaan normaali olotila.

Miksi aina pitää olla hienoa ja kaunista? Miksi aina pitää tehdä jotain?

Minä aion nyt rentoutua ja antaa päivien muuttua mössöksi. Vähäksi aikaa vain.

Vapaapäivä.

Tänään saa hemmotella itseään. Ensin suunnittelin, että siivoan hulluna koko talon, mutta sitten päätinkin jättää siivoamiset melko pieneen mittakaavaan ja lähteä käymään parturissa ja jo ennestään varatulla hierojalla. Ehdin minä siivota myöhemminkin. olen joka päivä painanut 10-tuntisen työpäivän, joten nyt, vapaan perjantain kunniaksi saan vähän löysäillä.

Työsopimukseni jatkui tammikuun loppuun saakka. Siinä vaiheessa odottelen innolla vakkarin paperia monestakin syystä. Toivotaan parasta. Olen ihan innoissani, kun pääsin taas omalle osastolleni töihin. Aika menee paljon nopeammin, kuin siivouksessa, jossa olen ollut ennen lomaa ja loman jälkeen. Toivottavasti saan pysyäkkin omalla osastollani. Sanoin eilen ihan vahingossa melko spontaanisti henkilöstöpäälliköllemme mille minusta tuntuu olla ainoa, joka paikkaa oikean siivoojamme lomia ja saikkuja. Varsinkin, kun joka rupeamaa ennen minulle on luvattu, että en joudu siivoamaan, kuin joka toisen viikon tai san itselleni apulaisen. Kuitenkin olen aina siivonnut ihan yksin.

En halua nyt miettiä enempää töitä. Aloitan rentoutumispäiväni kuumalla suihkulla. Muuten olisin siivonnut sen verran, että olisin vaihtanut lakanat, mutta kissamme nukkuu sängyssä niin tyytyväisenä, etten halua hätyytellä sitä. Teen sen siis illemmalla. Onhan tuota aikaa sittenkin.

Nyt lähden hemmotteluhommaan!

Elämän menoa.

En jaksa olla aloillani. En jaksa katsella seiniä sisältä. En jaksa olla aina vaan tässä pikkukylässä. Hirveä hinku vaan mennä joka paikkaan ja olla joka paikassa ja tehdä kaikkea erilaista. Vapaa-aikansa voisi toki lenkkeillä ja tehdä pihatöitä, mutta en ole viime aikoina ollut lainkaan kiinnostunut moisista. Tekisi mieli vain nähdä kaikkea ennen näkemätöntä. Toisella kädellä pitäisi silti saada järjestellä laatikoita ja penkoa tavaroita.

Olen sekava. Tanssin, laulan, höpötän, kujeilen, pelleilen. Olen mennyt ihan sekaisin.

Pitäisi paneutua siihen autotallin siivoamiseen, että saisi ne tavarat sieltä varastosta talliin ja voisi joskus aloittaa sitä remonttia. Kauhean monivaiheista ja ahdasta puuhaa. Likaistakin vielä. Voisihan sitä tänään käydä tallissa edes kääntymässä ja kantaa yhden ison pöytätason varastosta talliin, sen jälkeen homma helpottuu.

Tällaisia mietteitä tälle laavantaille.

Hullua.

Olen alkanut leipomaan. Minä, joka en leivo, enkä tee juuri mitään muutakaan keittiössä. Olen myös alkanut järjestelemään joka paikkaa. Minä, joka hautaan kaikki tavarat näkymättömiin ja unohdan ne sinne järjestelemättöminä. Hullua toimintaa, kun ei malta yhtään levätä. Kuumemittari kainalossa paahdan menemään. Liikaa virtaa tai liian löysä työ.