Näin kävi.

En sitten päässyt sinne kurssille minne halusin. Aika erikoista tässä nyt on mielestäni se, että olisin ehtinyt käymään sen ennen äitiyslomaani ihan hyvin, mutta alkukesästä alkavalle lähihoitajaksi kouluttavalle kurssille en tietenkään olisi päässyt, mutta ei ekalle kurssille lähteneitä mielestäni velvoitettu missään lähtemään myös tokalle kurssille. Paikkoja oli 18 (+-2), hakijoita 23. Psykologisessa soveltuvuuskokeessa ei kuitenkaan ollut kuin 14 henkilöä. Tunnen itseni vähän petetyksi. Antaa sitten olla. Teen jotain joutavaa ja sekalaista talven yli. En välttämättä edes etsi oikeita töitä, vaan autan vanhempiani kotona pienen rahan eteen ja oman mieleni virkeänä pitämiseksi. Ehtii niitä töitä ehtiä varmaan äippärin jälkeenkin.

Joutavia.

Tuntuu, ettei mitään järkevää pyöri mielessä, mutta silti tahtoisin kirjoittaa. Olen vanhempien luona au pairina ollut jo parisen päivää. Ollaan puuhailtu isän kanssa kaikenlaisia hommeleita, kuten korjattu rysää, metsästetty puhelinpylväitä ja rassattu minun autopoloa, joka on taas vähän vaivainen. Mukavaa on ollut taas tehdä jotain muuta, kuin istua kotosalla tuijottamassa seiniä. Ja joistain hommista saa vähän palkkaakin. Ja ihan hyvää tekee minulle ja miehellekkin olla välillä eri paikoissa.

Olemme olleet mieheni kanssa tosi tiiviisti yhdessä sen jälkeen, kun rupesimme seurustelemaan. Pisin näkymättömyyspätkä taitaa olla mieheni kertausreissun aika. Silloin oltiin muistaakseni 11 päivää näkemättä. Silloin oli ikävä. En voisi kuvitellakkaan eläväni kaukosuhteessa. Olisi kamalaa. Mutta välillä on lienee ihan terveellistä olla eri osotteissakin jokunen päivä, ettei ihan tympäänny toisen naamariin. Saa ajatella välillä asioita ihan vaan omalta kantiltaan ja ilman, että toinen on vieressä miettimässä, että "mitähän tuo oikein miettii". Ja onhan se aina mukava nähdä muutaman päivän näkemättömyyden jälkeen.

Tänään lähdetään jokavuotiselle mökkireissulla serkkupoikien ja kavereiden kanssa. Voi tulla taas aikamoinen reissu. Tällä kertaa erona on se, että minä olen kuskina. Saa nähdä mille se meno siellä näyttää selvinpäin. Yhdessä olohan siellä tärkeintä on.

Miksi se on aina niin?

Mikä helvetti näissä anopin ja miniän välisissä suhteissa on niin vaikeaa? Johtuuko anoppien pisteliäisyys siitä, että miniät ovat varastamassa heidän poikiaan ja viemässä sen tärkeimmän naisen paikkaa pojan elämässä? Minä en niin käsitä! Olen tullut anoppini kanssa hyvin toimeen pienistä, lähes joka näkemiskerralla tarjoiltavista piikeistä huolimatta; olen vain päästänyt ne toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nyt alkaa jo pinna palaa. Olen nyt raskaana ollessa jotenkin herkempi ja itsevarmempi suojelemaan itseäni ihmisten pahoilta sanoilta. En jaksa enää olla ovimatto, joka sietää kaiken. Seuraavasta piikistä aion mainita melko rankalla kädellä. Pinna paloi anopin 50v risteilyllä, josta me olimme kustantaneet hänelle puolet ja mieheni sisko puolisoineen toiset puolet. Kiitollisuus minulle osoitettiin piikittelyllä. Tai ehkä vinoilu johtui siitä, etten jaksanut riehua samalla tavalla kuin viinaa ottavat. Olipa kivaa joo.

Talven ensi hiutaleet.

Talvi tulee. Ihanaa ja kamalaa. Enemmän kuitenkin ihanaa. Saa leikkiä lumileikkejä, poltella kynttilöidä, vuorata itsensä huiveilla ja pipoilla, katsella taas luontoa eri näköisenä ja rakastaa lämpimästi sisällä, pakkasen paukkuessa ulkona. Ihanaa! Tintit ovat jo ruvenneet touhuamaan kaikkea talvista rapistelua, hiutaleita leijailee taivaalta silloin tällöin ja auton ikkunat joutuu raappaamaan kotoa lähtiessään.

Olen jotenkin niin vallattoman hyvällä tuulella, että mikään ei mökötytä tai tunnu inhottavalle. Selkäänkään ei koske, kun olen niin hyväntuulinen. Olin eilenkin mlt-hoitajalla käydessäni, niin iloinen, että sain hoitajankin hyvälle tuulelle. Kävinkin eilen ystäväni kanssa viettämässä Kuopiossa mitä mainioimman päivän shoppailun ja ravintolaruoan merkeissä. Päivän kruunasi vielä postilaatikkoon ilmestynyt ihana oranssi-musta kissapipo. Toivottavasti tämä päivä on yhtä huikean hyvä.

Tajusin eilen työkkärissä käydessäni, että en ole vuosiin miettinyt, mitä tahdon tehdä elämässäni. Olen vain juuttunut entiseen työpaikkaani ja ajatellut, että kai se menee tämäkin ja kyllähän tästä rahaa saa. Minulle annettiin työkkäristä kurssi-ilmoitus sosiaali- ja terveysalan valmentavasta kurssista. En ole koskaan ajatellut lähteväni kyseiselle alalle ja eilen piti ihan ruveta miettimään, että miksi en. En keksinyt mitään hyvää syytä ja tänään laitoinkin hakemuksen kurssille menemään. Olisi ihan mukava päästä sinne.

Pidin eilen lomaa työnhausta ja tänään olisi taas jatkettava soittelua ja pohtimista ja naputtelua. Onneksi pääsen käymään kylällä ammatinvalinnanohjaajalla, niin en istu taas koko päivää koneen ja puhelimen ääressä. Sekin on omalla tavallaan aika rankkaa ja välillä todella turhauttavaa. Juuri, kun on keksinyt "varman" paikan, niin ensin ei saa tavoittelemaansa henkilöä kiinni ja kun saa, niin ei ole töitä tarjolla. Mutta, etsivä löytää ja siihen luotan.

Nyt lähden haukkaamaan hiukkasen happea ja talvea aamulenkin ja talon lämmityksen merkeissä. Sen jälkeen paneudun hetkeksi löytämään itselleni mitä mainioimman työpaikan. Melkein toivon, etten löytäisi ja pääsisin sille kurssille.

Täyskäännös.

Tein valtavan elämänmuutoksen. IRTISANOIN ITSENI TYÖPAIKASTANI. Työpaikkani oli stressaava ja koskaan ei riittänyt, että parhaansa koetti. On siellä välillä mukavaakin ollut, mutta melkeimpä useammin kuitenkaan ei. Viimeiset viikot olin valtavan stressaantunut ja ahdistunut ja ajattelin, että nyt on taas tulossa elämääni pimeämpi kausi, joita olen sivunnut blogissani aiemmin. Varasin ihan ajan mlt-hoitajalle. Ennen kuin ehdin hoitajan luokse juttelemaan, sattui töissä pieni välikohtaus, jossa osastonjohtajani parjasi minun ja erään toisen pakkarin ammattitaitoa, koska emme saaneet konetta käyntiin huonon tuotteen vuoksi. Minä olen kyseistä konetta käyttänyt 2 vuotta, työkaveri 4 vuotta, joten uskokaapa vain, että olisimme sen kyllä saaneet käyntiin jos se olisi ollut mahdollista. Parjauksen jälkeen koetimme vielä puolituntia saada konetta käyntiin, jona aikana päreeni paloivat totaalisen lopullisesti. Kävin sanomassa itseni irti ja kertomassa henkilöstöpäällikölle mistä moinen johtui.

Nyt olen helpottunut ja huojentunut. Olen vapaa. Voin etsiä mieleisen työn. Voin mennä vaikka jollekkin kurssille. Voin tehdä mitä vaan haluan! Ei stressiä ainaisesta sättimisestä ja paskaduunista. Etsin paikan, johon on aamulla mukava mennä. Tai voin mennä vaikka jollekkin lyhyelle kurssille kouluttautumaan johonkin ihan uuteen ja mukavaan. Stressitason laskemisesta huolimatta käyn juttelemassa mlt-hoitajalle jokusen kerran, että saadaan purettua kaikki vanhatkin asiat alta pois ja kai tätäkin stressireaktiota, joka johti irtisanoutumiseen, pitää tarkastella hiukan lähemmin.

Sitten pieni selitys sille, miksi menisi lyhyelle kurssille. Voisinhan toki mennä pitkällekkin, mutta se keskeytyisi aika pahasti maaliskuun lopussa, koska odotan lasta. Tätä blogia lukevat tosin varmaan tiesivätkin sen jo kaikki. Aion myös nyt julkistaa odotusblogini, jota olen pitänyt piilossa tämän rinnalla raskauden alusta saakka. Se on ollut nyt jokusen hetken hiljaisempi, mutta näprään sinne päivityksen heti tämän kirjoituksen päätyttyä.

Olen tällä hetkellä kaikista asioista todella helpottunut ja onnellinen. Lapsi tuli heti, kun sen miettimisen lopetti ja minulla oli voimaa ja uskallusta lähteä huonosta työpaikasta. En voi mitään muuta, kuin olla onneni huipulla!