Päivät matelevat. Kaikki on yhtä puuroa päässäni, kun olen jonkun syysväsymyksen kourissa. Mies on iltavuorossa jo neljättä viikkoa ja kotihommat muuttuvat aina vaan remppaisemmiksi. Onneksi kohta sataa lumi, joka peittää kaiken alleen. Saatiin me perunat, porkkanat ja sipulit pellosta pois. Tomaatit jäivät vihreiksi eli kasvihuone pitäisi tyhjentää. Nurmikkoa ei ehkä enää leikata lainkaan, kun kohta tulee jo lehdet ja lumi. Keväällä kulotetaan, eli olisi turhaa työtä leikata nyt nurmikkoa ja haravoida. Sitäpaitsi nurmikko on aina märkä vaikka aurinko paistaisikin. Puupino ei ole juurikaan edistynyt ja keväällä huonosti harkitulle paikalle istutetut kukat ovat siirtämättä. Tunnen itseni jotenkin saamattomaksi. Mutta ei kai sitä aina tarvitse olla jotain tekemässä töidensä lisäksi. Eihän täällä kukaan ole katsomassa vaikka välillä olisi vähän sotkuisempaa tai pihalla pisempi nurmikko.Minä ja miehenihän tätä kaaosta katselemme. Sitäpaitsi tämä ei kuulema edes ulkopuolisen silmiin ole kaaos vaan normaali olotila.
Miksi aina pitää olla hienoa ja kaunista? Miksi aina pitää tehdä jotain?
Minä aion nyt rentoutua ja antaa päivien muuttua mössöksi. Vähäksi aikaa vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti