Kaikista lupauksistani ja itseni kannustamisesta huolimatta olen taas lojunut viimepäivät -jopa viikot- jossain märehtimisen alhossa. En ole jaksanut oikein tehdä mikään, mikään ei ole huvittanut. Koetan keksiä tekosyitä tällaisen "luvallisuuteen". Koetan olla hirmu pirteä ja seurallinen. En kuitenkaan jaksa.
Pieni riita miehen kanssa viikko sitten puhdisti ilmaa ja mieliala onkin sen jälkeen ollut parempi. Jatkuva pieni ketutus on minusta huomattavasti ikävämpi vaiva kuin jonkinasteinen perheriita. Nyt olen taas viimeisen viikon jaksanut olla hyvä vaimoke ja kärsivällinen äiti. Tai ainakin olen sujuvasti osannut esittää olevani. Kuitenkin jokin osa minusta -joinain päivänä suurikin osa- tahtoisi paeta paikalta, muuttaa johonkin city-asuntoon viettämään sinkkuelämää ja elämään vain minua itseäni varten.
Elämäni on ihanaa ja tunteeni perhettäni kohtaan todella syviä, mutta toisaalta välillä riipii syvältä, kun on päättänyt luopua itsenäisyydestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti