Eilisen neuvolan jälkeen olen vain ollut puulla päähän lyöty ja soimannut itseäni. Justiina ei ole kasvanut kuukaudessa pituutta lainkaan ja painoakin oli tullut vain 60g. Polo on varmasti ollut salaa nälkäinen, muttei ole vain kitissyt siitä ja minä en ole tajunnut. Hänelle on varmasti joku allergia tai ruoansulautumishäiriö jota en ole huomannut. Tämä on aivan varmasti minun syytäni ja nyt olen huono äiti, joka ei huolehdi lapsensa ruoansaannista.
Kenkä puristaa myös synnytyksestä. Tätä olen miettinyt muutenkin paljon ja erään henkilön postaus sai minut tätä miettimään vielä lisää. Miksi en saanut synnytettyä Justiinaa alateitse? Miksi epäonnistuin? En kestänyt ponnistuttamisen tunnetta ja sain sitten luvan ponnistaa liian aikaisin (olihan tähän lisäsyynä Justiinan huonot sykkeet). Lapsi ei ollut laskeutunut synnytyskanavaan ja ponnistaessani jäi jumiin häpyluuni taakse. Sektioon lähdimme, kun lääkäri totesi ettei lapsi mahdu tulemaan ulos. Ensin hätäsektion nimikkeellä alkanut leikkaus tyssäsi siihen ettei minulle saatu enää selkään puudutetta. Viimeiset muistikuvat ovat lääkärin kertomat asiat nukutuksesta ja pystyviillosta.
Pimeys.
Näin tyttäreni vasta 4-5 tuntia myöhemmin. Olin niin kovassa lääkepöllyssä etten muista tilannetta kunnolla. Minuun koski niin lujaa, etten voinut ajatella muuta. Tunsin itseni hakatuksi, sairaaksi. Olin kuin huumeissa oleva zombie. Pidin tytärtäni pienen hetken. Ei imetysyritystä. Yksi valokuva. Voimat loppuivat. Sen jälkeen makasimme Justiinan kanssa puoli päivää tokkurassa vierekkäin olevissa vuoteissamme. Hoitajat kävivät meitä katsomassa ja ruokkimassa. Illalla aloin jo tajuamaan, että nyt olen äiti ja minun pitää voittaa kipuni tuon pienen ihmisen tähden.
Minusta tuntuu, että on minun vikani ettemme saaneet yhteistä synnytyksen jälkeistä hetkeä. Ettei tyttäreni saanut rintaa heti kun tuli ensimmäinen nälkä. Että mieheni joutui tuskissaan odottamaan meitä ja aloittamaan vanhempana olemisen "yh-isänä". Miksi minä tunnen näin vaikka tiedän, ettei se ole minun vikani. Tiedän, että tilanne vaati tuollaisia toimia ja oli meille molemmille parhaaksi.
synnytys on varmaan niin mystinen juttu, että siitä jää ehkäpä jokaiselle naiselle ristiriitainen tunne.
VastaaPoistaItsekin olen paljon pohtinut, että olisiko asioita voinut tehdä toisin ja mitä tekisin toisin ensi kerralla.
Miksi annoin hoitajien pyörittää minua miten sattuu.
Pääasia, että nuo muksut on elävinä ja terveinä tässä maailmassa+äipätkin on ainakin elossa :)
Justiinalle on tainnut tulla kasvustoppi ja se tietää sitä, että kohta tulee pyrähdys. Isot tytöt ei kasva enää kuten vauvat tai niistä tulisi monstereita ;)
Niin tuttuja ajatuksia. Meidän pikku-ukko on koko ikänsä (huimat 4 kk) saanut ravata painokontrolleissa kun sattuu olemaan tommonen sirpukka. Ja kyllä, olen tuntenut syyllisyyttä kun toinen ei kerää painoa. Olenko itsekäs kun en anna pojalle lisäksi korviketta vaan uskottelen itselleni ja muille, että rintamaito riittää kyllä? Toisaalta, hyvä että olen uskotellut, sillä rintamaito todella näyttää riittävän eikä vähäinen ravinnonsaanti ole syynä laiskaan painonnousuun. Tänään ekaa kertaa saatiin lähtee neuvolasta kotiin ilman uutta stressinaihetta eikä puserossakaan ollut surua tai murheita! Neuvola on hyvä paikka saada ittensä stressaamaan.
VastaaPoistaMyös synnytysjutut kuulostavat kovin tutuilta, vaikka sinun kokemuksesi olikin ikävämpi. Minä kun sain poikaseni luokseni jo 1,5 tunnin päästä enkä ollut lääkepöllyissäkään. Ikävintä kokemuksessa olikin se tyhjyys ja epätietoisuus, kun en tiennyt miten poikani voi siellä jossain vauvatehon happikaapissa. Meilläkin isi joutui olemaan vähän aikaa yh, kun hän pääsi teholle kurkkaamaan poikaa, mutta minulla oli vielä istukat synnyttämättä ja taisteluarvet ompelematta, joten jäin saliin. Toisaalta olen ajatellut, että tuolle ukkelille oli isyyden kannalta tärkeää, että hän sai olla ensimmäinen, joka oli pidemmän aikaa pojan kanssa. Meillä äideillä kun se äitiys usein tulee jostain selkärangasta, mutta isät joutuvat vauvan synnyttyä enemmän kasvamaan siihen rooliin.
Mari:
VastaaPoistaSynnytys on kyllä kumma; välillä niin tyylikkäästi unohduksissa, välillä kirkkaana mielessä, joskus rinta rottingilla muisteltavana kokemuksena ja sen jälkeen suorituksena jossa olisi voinut tehdä niin paljon toisin.
Se on kyllä totta, että pitää vain olla onnellinen lapsen ja minun elosta ja terveydestä; huonomminkin olisi voinut mennä kaikkine sydänkäyrälaskeumineen ja lähes litran verenmenetyksen jälkeen.
Ehkä se kasvupyrähdys sieltä tulee. Toivotaan. Toisaalta Justiina oli sellainen jytky jo syntyessään, niin voihan tämä olla vain normaalia tasoittumista ja juurikin tuosta liikkumisen lisääntymsestä johtuvaa hoikistumista.
Jii:
Meillä hiipi vasta nyt ensimmäisen kerran synnytyssairaalassa tapahtuneen painonlaskun jälkeen huoli puseroon painon suhteen. Toivotaan, että myös viimeistä.
Minäkin koen toisaalta positiivisena ja isä-tytär-suhdetta vahvistavana asiana sen, että mieheni oli yh-isänä tuon ajan, jonka minä makasin pökkyrässä. Tyttäreni on koko ajan osannut kaivata myös isän syliä ja luulen sen johtuvan hyvin pitkälle noista hetkistä. Ehkäpä minun pitää riemuita siitä, ettei lapseni olekkaan läheisriippuvainen vain minua kohtaan :D
Ei synnytystapa äitiä tee. Justiina ei varmasti pitäisi sinua parempana äitinä vaikka olisit synnyttänyt alateitse. Sektio oli tälläkertaa teidän molempien parhaaksi, eikä sulje pois mahdollisuutta pystyä "normi"synnytykseen seuraavalla kerralla.
VastaaPoistaMitä kasvuun tulee, niin seuraavalla mittauskerralla tulee sitten suurempi kasvu, jos ei, niin varmasti syötät Justiinaa riittävästi ja tyttö kasvaa omia aikojaan käyrien mukaan. Turhaan syyllistät itseäsi olemattomista asioista. Eikun katse tulevaan reippain mielin =)
Anonyymi:
VastaaPoistaTänään eräs ystäväni kysyi minulta, että olenko huomannut mitään erikoista Justiinassa liittyen sektiion ja heti syntymän jälkeen rinnalle pääsemättömyyteen. Jouduin vastaamaan etten ole. Kyllä tuo lapsi tuntuu minua pitävän äitinään vaikken häntä alateitse maailmaan saanutkaan. Tuli järkeä päähän tuon ajatuksen suhteen.
Kasvunkin uskon tuosta kohenevan. Itse olen kuulema lapsena pitänyt samanlaisia kasvupausseja ja kyllä minusta kuitenkin ihan hyvänkokoinen nainen on tullut. Ei huolta siis, ei tuota tyttöä miksikään ruipeloksi kuitenkaan voi nimittää.