Justiinan syntymän jälkeen olen ollut kiireinen(?) ja väsynyt. Olen lapsenhoidon ohella koettanut tehdä kotitöitä, olla hyvä vaimoke ja pitää sosiaaliset suhteet kunnossa. Lähes joka päivä kuitenkin koen, että en pidä enää tarpeeksi yhteyttä ystäviini. Usein tunnen laiminlyöneeni suhteeni suurimpaan osaan ihmisistä. On yksi ystävä jota tulee nähtyä usein. Pari ystävää joiden luona vierailen ehkä kerran kuussa. On pari sellaista ystävää joihin en juurikaan pidä yhteyttä emmekä näe usein, mutta joka kerta nähdessämme juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Sitten on ne loput.
Kai se on normaalia, mutta onko se sallittua? Onko oikein tahattomasti "unohtaa" osa ystävistään? Onko ihmisen ystävien määrä vakio? Kun elämäntilanteet muuttuvat, osa ystävistä putoaa pois matkasta hiljaksiin ja uusia tulee tilalle.
Ehkä koen turhaan huonoa omaatuntoa. En tiedä tarvitseeko sen olla niin, että minä olisin aina se joka ottaa yhteyttä; eivät ne ystävätkään ole pahemmin meidän kuulumisiamme kyselleet. Ja toisaalta allekirjoitan sen, että on parempi olla hippusellinen sydänystäviä kuin monta kaukaisempaa ystävää.
Ystävät hyvät, olette kaikki minulle tärkeitä vaikken sitä millään tavoin ilmaisisikaan. Te, joitten kanssa tiemme ovat eronneet, muistan teidät kuitenkin aina ja olen kiitollinen siitä mitä meillä on joskus ollut.
Jälleen kerran osut asian ytimeen. Uskon että samat probleemat vaivaavat liki kaikkia tuoreita äitejä. Omalla kohdallani lisään soppaan uudet ystävät, ns. "äitikaverit" joita olen saanut Typyn myötä. Ihana, että heitä on saanut, mutta toisaalta nurinkurista että näen heitä nykyään huomattavasti useammin kuin vanhoja ja parempiakin ystäviäni. Isoin ongelma on aikataulut: Minulla olisi aikaa keskellä päivää mielin määrin, mutta iltaisin aika on kortilla. Mies tulee töistä kotiin vain 2h ennen kuin Typy menee nukkumaan ja siinä parissa tunnissa pitäisi ehtiä hoitaa koti ja viettää "perheaikaa". Ja kun Typy nukahtaa, on kiva vain huokaista ja olla vain, joko yksin tai kaksin miehen kanssa. Ei silloin enää jaksa seurustella vieraiden - ystävienkään - kanssa, eikä muutenkaan jaksa valvoa kuin 1-2h ennen kuin itsekin kömpii nukkumaan. Eli kun ystävillä olisi töiden jälkeen ja iltaisin aikaa treffailla, ei minua vain huvita tai en yksinkertaisesti jaksa. Viikonloppuihin ehdottelen treffejä, mutta syystä tai toisesta nekään ei usein natsaa.
VastaaPoistaToinen pointti se, että aika myös kuluu nykyään aivan hurjaa vauhtia. Puoli vuotta Typyn kanssa on hurahtanut aivan huomaamattaan! Ja kun aika juoksee, ei aina tule huomattua, kuinka kauan aikaa onkaan siitä kun on viimeksi tavannut ystävän X.
Allekirjoitan myös täysin tuon, että täytyykö sen aina olla minä, joka ehdottaa treffejä. Varsinkin eräälle ystävälleni olen ehdotellut jo n. 5 kertaa tapaamista, mutta aina hänellä on jotain muuta tai jo sovitutkin treffit peruuntuvat syystä tai toisesta. Aina sanon, että hänkin voisi ottaa yhteyttä ja ilmoittaa mikä aika hänelle sopisi treffeille, mutta mitään ei kuulu. En usko tämän ystävän välttelevän minua/meitä mitenkään tahallaan, mutta silti harmittaa ja kutsuminenkin jää vähemmälle, kun tuntuu että ei hän varmaan taaskaan pääse...
kieltämättä lapsen tultua maailmaan ja varsinkin töiden alettua, olen myös huomannut, ettei ystäville tai edes sukulaisille jää aikaa.
VastaaPoistaEi ole voimia lähteä enää pakkaamaan töiden jälkeen tyttöä autoon ja vierailemaan milloin mihinkin. Mummot varsinkin osaavat valittaa, ettemme käy koskaan kylässä. Ei heitäkään ole meillä näkynyt.
Olenkin ajatellut, että jokaisella on oma tilanteensa ja omat kiireensä. Hyvät ystävät ja läheiset ihmiset sen myös ymmärtävät ja heidän kanssaan todellakin käy niin, että juttu jatkuu vaikka edellisestä näkemisestä olisi jo viikkoja.
Elämä on hassu matka. Ihmiset vaihtuvat ja ne tärkeimmät pysyvät vaikka mitä tapahtuisi. Perheideni lisäksi on vain yksi ihminen, joka on kulkenut elämässäni mukana lapsesta saakka ja olen häntä muistanut siitä myös kiittää.
Äitiys on myös vienyt minulta paljon ystäviä, vähemmän heitä on tullut sen mukana.
Elämä kyllä kuljettaa erikoisesti ympäri Suomea, pois joidenkin ihmisten luota ja joidenkin luo takaisin. Elämäntilanteiden muuttuessa ystävyys usein punnitaan ja toisinaan se tuntuu johtavan erilleen kasvamiseen. Nyt kun muutimme talollisiksi ja velallisiksi keskelle metsää, 20 km päähän kaikista paikkakuntalaisista kavereista ja teimme vielä lapsenkin siihen päälle päätteeksi, niin olen todellakin huomannut vaihtuvuuden ja säilyvyyden lait ystävyydessä. Osaa entisistä ystävistä en ole edes varmaan osannut pyytää käymään, osa ei ole käynyt vaikka olisin pyytänytkin; muistan kyllä täällä vierailleet naamat ja se kertoo minulle jotain siitä kuka välittää ja kuka ei. Ehkä olen itsekkin tietyllä tapaa huomaamattani "tipputtanut" osan ystävistä matkasta pois juurikin siksi ettei ystävyys ole enää tuntunut ystävyydeltä ja erilleen kasvaminen on jo aiheuttanut tietyn teennäisyyden.
VastaaPoistaAikatauluongelmat ovat tässäkin huushollissa tuttuja. Kaikkien menot ja tulot menevät niin pahasti aina ristiin että näkeminen lykkääntyy ja lykkääntyy ja lopulta unohtuu. Mutta kai sekin on luonnollista; niille löytyy aikaa vaikka väkisin ketä haluaa nähdä.
Mummoistani voisin sanoa sellaisen sanasen, että meitäkin aina pyydetään käymään ja toisen mummon luona tuleekin käytyä (hän on aina ollut huomattavasti toista mummoa läheisempi) jokunen kerta vuodessa.Toista mummoa näemme todella harvoin (ehkä kerran puolessatoista vuodessa - pitäisi nähdä useammin kun vielä ehtii), mutta hän ei ole oikein ikinä perustanut minusta ja siskostani eikä edes tullut Justiinan ristiäisiin; jotenkin tuntuu, että meni viimeinenkin halu koettaa pitää yhteyttä.
Äitiys on tehnyt minusta tietyllä tapaa yksinäisemmän, mutta toisaalta osaan arvostaa entistä suuremmin sitä ystävän kanssa nautittua kahvikupposta ja makeita nauruja.