Päiväunille menoon liittyvä raivoaminen johtui kaiketi yksinkertaisesti Jekovitista - siis sen aiheuttamista vatsanpuruista. Ainakin nyt, kun Jekovitia ei olla käytettä kolmeen päivään, onnistuu päiväunille meno jo paljon helpommin ja unet ovat myös pidentyneet. Alun alkaen käytimmekin D-tippoja, mutta niiden loppuessa mies toi apteekista Jekoviteja, jonka jälkeen alkoi tuo edellisessä postauksessa mainittu raivoaminen. Justiina ei ole koskaan ennen kitissyt pierujen vuoksi, mutta viikonloppuna jopa heräsi uniltaan huutamaan, kun pieretti niin pirusti. Nyt on käytössä taas D-tipat ja tyttö taas aurinkoinen, mutta vaatelias itsensä.
Vielä on ilmassa sellaista taistelua, että "minähän en muuten nuku", mutta se kuuluu kaiketi ihan vaan tuohon ikään ja kehittymiseen; niin paljon tulee kaikkea uutta päivän aikana ja opetellakkin pitäisi vaikka mitä, niin ei kai sitä nyt nukkumaan malttaisi ruveta.
Onnea ja autuutta; lopultakin lähimaastoon ilmaantui lenkiksi kutsuttava kävelyreitti. Olen niitä lenkkeilijöitä, jotka tympääntyvät jos pitää palata samaa reittiä takaisin. Mieluiten kävelen lenkuran. Täällä ei lenkkiä ole sopivilla holleilla ja sopivan mittaisena ennen ollut, mutta nytpä on. Matkaa tulee vajaat 5km kotipihasta taas kotipihaan ja suurin osa lenkistä on ihanan rauhallista metsätietä. Tie on uusi ja näin ollen pintahiekka on vielä aika pehmeää, mutta ompahan vähän enemmän vastusta vaunuja työntäessä.
Huomasin jo toissa viikonloppuna, että en ole vielä toipunut sektiosta ihan entiseen kuntoon. Olemme mieheni kanssa olleet nyt kaksi viimeisintä viikonloppua vanhempieni luona mustaviinimarjoja puimassa (siis tekemässä tätä). Seistaan pitkään aika ajoin pahastikkin rytkyttävän koneen kyydissä (minä vielä ehkä maailman huonoimmilla länäpohjatennareilla), sorkitaan marjoista hämähäkit, lehdet, oksanpätkät, luteet ym. pois ja mätetään päivästä riippuen useampia satoja 7-12kg:n marjalaatikoita ei-niin-ergonomisissa työasennoissa. Kyllä sektiosta selviytynyt mahanahka ja vatsalihakset olivat aika koetuksella. Voimat loppuivat myös pikemmin kuin "ennen vanhaan". Viime viikonloppuna teimmekin äitini kanssa vaihtoa lapsenvahtimisen ja puinnin suhteen, etten vaan vahingossakaan säre itseäni. Pakko se vaan on uskoa, etten olekaan super-nainen, joka 9 kuukauden raskauden ja sektioon päättyneen synnytyksen jälkeen olisi jo näin pian entisessä kunnossa. Pitänee olla itselleen armollinen, vaikka enimmäkseen tekisi mieli ruoskia itseni treenaamaan ja raskaampiin töihin vaan.
Hyvä että löytyi syy ja ratkaisu, ja raivotar on saatu karkotettua. :) Ja ehdottomasti, ole itsellesi armollinen! Olet superäiti nyt, kun huomaat omat rajasi ja pidät itsestäsi hyvää huolta, että jaksat sitten pitää hyvää huolta Justiinasta.
VastaaPoistaOlen koettanut pitää itseni aisoissa, etten väsyttäisi itseäni kaikella tekemisellä. Pikkuhiljaa alan oppia, että ei mikään tehtävä karkaa - lykkääntyy vaan. Onneksi noita herukkahommien kaltaisia voimanponnistuksia ei ole tyrkyllä kovin usein, ettei tarvitse lähteä "machoilemaan", vaan maltan toipua vielä ihan rauhassa ja tehdä töitä & liikkua oman jaksamiseni mukaan.
VastaaPoista