Täytin vajaa viikko sitten 25 vuotta, jonka johdosta koin ennen syntymäpäivääni valtavan ikäkriisin. Kriisi kuitenkin meni ohi, kun syntymäpäiväni aamuna peilistä ei katsonutkaan yhtään sen rupsahtaneempi yksilö, vaikka niin olin etukäteen pelännyt. 25 vuotta tuntui etukäteen hirveän isolle luvulle; 1/4 100 vuotta; aikuisen ihmisen ikä. Nyt tuntuu vain sille, että ikäkriisi juonti juurensa kysymysmerkkinä leijuvasta tulevaisuudesta. Pitäisi varmaan olevinaan tietää mitä tässä elämässä tahtoisi tehdä, mutta minä tyttö se vaan seilaan tietämättömyyteni lautalla etsien sopivan uran satamaa johon lauttani lykätä. Olisihan noita vaihtoehtoja, kun vain keksisi oman juttunsa. Yhtenä kynnyskysymyksenä on myös se, että alanko tekemään mitä itse haluan vai mikä on järkevää. Valitsenko työn vai opiskelun? Jäänkö hoitovapaalle vai vienkö lapsen talvella hoitoon? Tuntuu, että kaikki muut 25-vuotiaat ovat jo luoneet uran ja tavoitteet elämälleen. Luotan siihen, että intuitioni toimii tässäkin asiassa ja koen jonkin sortin AHAA-elämyksen jossain vaiheessa.
Sen kunniaksi, että vanhenin noinkin kunnioitettavaan ikään aloin myös ajatella omaa hyvinvointiani. Päätin, että vuodessa lähtee kiloja mielellään 16, mutta tyydyn hiukan vähempäänkin. Tätä varten ostin itselleni lahjaksi uuden polkupyörän, jolla voin kuin huomaamattani karistaa liikakiloja. Vanhempani antoivat myös synttärilahjaksi rahaa kaksipyöräistä varten. Kun mies tulee töistä, minä lähden lenkille; Kunto nousee ja saan omaa aikaa. Saa nähdä miten laihdutusmissioni käy, mutta ei pyöräily ainakaan tilannetta huononna.
Taannoin hommasin itseni optikolle jatkuvien huimauksien ja päänsärkyjen vuoksi. Nyt nenälläni nakottaa hajataittoa korjaavat lasit Guessin kehyksillä; sain samaan hintaan myös vahvuuksilla olevat aurinkolasit Voguen kehyksillä. Totutteluahan tämä vaatii aikalailla, mutta eipä ole pyörryttänyt juurikaan ja harvat päänsärytkin tuntuvat johtuvan nyt silmien totuttelusta laseihin.
Olen siis lopultakin ottanut itseäni ainakin hetkellisesti niskasta kiinni ja tehnyt jotain hyvinvointini eteen; tähän asti olen vain lipunut voiden välillä hyvin ja välillä huonommin. Olenko siis vanhetessani viisastunut myös oman kroppani avunhuutojen suhteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti