Nyt niitä niellään; katkeria pettymyksen kyyneliä. Sivussa voi harrastaa itsensä henkistä pahoinpitelyä ja solvaamista. Turhaahan se on, mutta kai pinttynyt tapa. Ja saa kai sillä itsestään muita pinttyneitä tapoja kitkettyä pois. Pahin pinttymys lienee liian helposti innostuminen. Koskaan ei saisi innostua ennen kuin kaikki on varmaa. Nyt sen sitten viimeistään opin.
Eilen vielä luultiin, että meille olisi tulossa pikkuinen. Aamulla saatu testitulos todisti toisin. Olenko sitten vain halunnut asiaa niin paljon, että oireetkin ilmaantuivat? Vai onko jollain muulla 'vaivalla' lähes täysin samanlaista oirekuvaa kuin raskaudella?
Petrasin eilen itseäni sekä positiivisen, että negatiivisen testituloksen saantiin. En ilmeisesti petrannut tarpeeksi hyvin. Nyt vain surettaa ja itkettää. Työpäivä oli helvetillinen, kun en halunnut näyttää kaiken kansan edessä pettymystäni. Jouduin puremaan poskiani useaankin otteeseen. Lopulta peitin kaiken pettymyksen pahapäisyydellä. Kotiin päästyäni rakkaani seisoi ovella minua vastassa ja sulki minut pettymyksellä ja lohdutuksella höystettyyn syleilyyn. Hänkin tajusi nyt miten paljon olisikaan lapsen tahtonut. Koetin lohduttaa meitä; onhan tässä vielä aikaa. Tämän hetkinen olotila on kuitenkin niin synkkänä päälle käyvä, ettei maailmankatsomus ihan heti käänny valoisammaksi.
Kyllähän sitä aikaa on ja toivotaan ettei tätä pettymystä kestä aikojen loppuun saakka. Seuraavaksi alankin murehtimaan sitä, että entä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia. Ja sitä, että mikähän minua sitten vaivaa, kun on niin outoja oireita ja verta ei vain tule.
Eihän elämässä kuulu päästä liian helpolla ja vähällä murehtimisella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti